Stripeless Tiger

Entä, kun on kerran kokenut sen?  Miltä se kaikki tuntuu silloin, kun kerran on kokenut jotain sellaista, mitä ei olisi koskaan kuvitellut kokevansa? Voiko sen jälkeen vielä tuntea lähellekään niin, miten aiemmin tunsi?  Voiko jokin vielä saada samalla tavalla sydämen lyömään tiheämmin ja hengityksen salpautumaan? Pääseekö enää koskaan lähellekään samaan euforiseen tilaan, joka joskus oli?  Kun on kerran tuntenut sen kaiken, mistä on haaveillut, on kokenut olevansa enemmän. Ollut onnellinen, hiljalleen antanut itsensä rakastua. Kun on saanut osakseen kohteliaisuutta, ovien avauksia, halauksia ja äkillisiä suudelmia, on niiden katoaminen sellaista, mitä ei voi käsittää.  On kuin joku olisi repinyt kaiken hajalle, viiltänyt syvälle sieluun. On kuin olisi yhtäkkiä riuhtaistu irti kaikesta tutusta, istutettu uuteen elämään. Juurettomana. Orpona.  Miten siitä voisi palautua niin, että oppisi vielä luottamaan? Oppisi ja uskaltaisi antaa itsensä tuntea, hymyillä, naura...

  Siellä jossain olet sinä. Kaiken sen maakerroksen alla makaat kivettyneenä. Poissaolevana. Olet yksin, mutta et kuitenkaan ole yksin. Olet siellä, missä rakkaat sukulaisesi pitävät nyt kädestäsi kiinni. Tai ainakin toivon niin.  En ole vieläkään päässyt yli tapahtumista, joista on tosin tavallaan hyvin vähän aikaa. En ole päässyt hyväksymään asiaa. Olen edelleen työntänyt asian laatikkoon, avannut vain vähä vähältä sen, mikä olisi aika kohdata. Ei vain ole tuntunut oikealta. Ei ole tuntunut siltä, että olisi jotain erityistä tarvetta. Silti tiedän, että pahennan omaa oloani tuplalukitsemalla laatikon. Mielessäni on pyörinyt viimeiset ajat viimeinen kuvani sinusta. Ne kasvot kuolleen miehen, kuolleen isän. Ne, jotka eivät olleet levolliset. Ne kasvot, joiden jokainen säie paistoi kylmää pelkoa, hyytävää paniikkia. Ne olivat kaukana siitä, mitä olin ennen nähnyt. Hymy oli jähmettynyt kivuksi. Nauru oli vaihtunut pelkoon. Ennen niin eläväiset silmät oli vain kiinni. Suusi oli ...

On tapahtunut paljonkin, liikaa. Olen saanut tiedon, olen itkenyt järkytyksen ensikyyneleet. Olen romahtanut lattialle itkemään, kun en tiennyt, mitä muuta voisin tehdä. Raivonnut silmät päästäni, vihannut elämääni ja tuntenut surua myrskyn keskellä. Kaikki se ensimmäisen minuutin aikana. Epäuskoisena siitä, miten edes näin voisi käydä. Eihän sen pitänyt olla mahdollista edes. Ensimmäisten minuuttien aikana avasin isä-laatikon, johon tungin jokaisen tunteeni odottamaan. Suljin sen tietoisesti, kun huomasin alkavani murenemaan. Aivan kuin olisin nostanut muurit sen kaiken ympärille. Tavalla, jolla olin oppinut selviytymään. Kun se on poissa silmistä, se kaikki on poissa mielestä. Avaimen olin piilottanut taidokkaasti, kerrokset olin latonut toinen toistaan kummallisemmiksi. Mikään ei pyrkinyt ulos, vaikka olisin odottanut tunneryöppyä. Olin kuin käyntiin vedetty robotti, jonka toimintaa ohjaili kaikki muu. Toimin vailla lopullista päämäärää. Normaalisti olisin itkenyt, kunnes kyynel...

Sähisten lausuin sanat "minä vihaan sinua". Vihaan, yksinkertaisesti vihaan. En edes tiedä, miksi. Ehkä siksi, mitä teit minulle. Millaiseksi yritit minua elämäsi aikana kasvattaa. Vaillinaiseksi, välinpitämättömäksi ja poissaolevaksi. Ehkä siksi, että tahallasi halusit tehdä oloni huonoksi, tahallasi yritit murskata kerta toisensa jälkeen sydämeni ja toiveeni. Mahdollisesti sen takia, että et ollut lähelläkään sitä isää, joka isän kuuluisi lapselleen olla. Viha, tieto vihasta, soljui sisimpääni kuin musta myrkky, lamauttaen kaiken sormenpäistä varpaisiin, sydämestä keuhkoihin. Viha kuristi kurkkuani, puristi rintaani. Sai minut voimaan fyysisesti pahoin ja pysäyttämään kaiken muun ajatuksistani. Niin koruton tunne, iso ja tumma. Aivan kuin musta, samettinen esirippu laskeutuisi esityksen, jopa näytelmän, päälle, mutta yleisöstä ei kuuluisi taputuksia. Vain hiljaisuutta. Aivan kuin piikkilanka, joka liikkuisi sisälläni, repien kaiken hajalle pakottaen tuntemaan tuskaa. N...

Minä olin pieni. Pieni, nuori ja viaton, kun kuvittelin vielä elämäni olevan aivan kunnossa. Elin siinä ihanassa, lempeässä ja pumpulimaisessa lapsenuskossa, lapsenmaailmassa, autuaan tietämättömänä siitä, että joskus myös ne, jotka ovat lähellä, voivat vielä olla liian kaukana. Ilman huolta elin siinä uskossa, että mikään ei voisi satuttaa kovin pahasti. Olin sopeutunut kahden kodin elämään, elämään äitini ja elämään isäni kanssa. Hymyillen tein isäni kanssa asioita, joita en äitini luona päässyt tekemään. Muistan sen ilon, kuinka teimme asioita, joita tytär ja isä voi tehdä, toisaalta muistan ilon myös siitä, että ei välttämättä tarvinut tehdä mitään erikoista. Pystyi vain olla, jos niin huvitti. Elää arkea, vaikka se ei koskaan ollutkaan sellaista, mitä perhearjen pitäisi olla. Se oli erilaista. Muuttuvaa, mutta tavallaan stabiilia. En tiennyt muusta tavasta elää. En tiennyt, miltä se olisi tuntunut, jos olisi ollut se niin sanotusti normaalina pidetty perhe, jossa olisi isä, äiti...

Kun sinua ei enää ole, mutta elät silti liian vahvasti. Päivin ja öin, kyyneleinä. Kipuna. Tuskana. Vihana.  Silmissä näky sinusta. Tyhjänä kuorena. Aivan kuin kaikki elävä ja elollinen olisi imetty sinusta ulos, viimeiseen pisaraan. Siinä sinä olit. Makasit arkussa yksin, hiljaa. Et kuitenkaan levollisena. Ne tutut kasvonpiirteet sekoittuneena kylmyyteen, ikuisuuteen ja jollain tasolla tuskaan. Rintakehää puristavaan vanteeseen, painoon, jota ei koskaan saa nostettua pois.  Tiedätkö, miltä tuntui kävellä huoneeseen, josta tiesin löytäväni sinut? Jalat hitaasti toisiaan estellen, tarkasti toinen toisensa eteen sijoittuen. Osa minusta olisi halunnut kääntyä ympäri, juosta ulos ovista ja juosta niin kauas, kunnes en olisi enää löytänyt takaisin. Silti kävelin kohti, silmät puoliksi peitettyinä. Löysin sinut. Et nukkunut, mutta silmäsi oli kiinni. Et ollut levossa, koska sinua ei enää ollut. Sinusta ei ollut enää jäljellä kuin lainattu vahanukke, josta olit tehnyt elämäsi aikana ...