Stripeless Tiger

Kun mikään ei riitä?

2011-11-27T23:53:00.000+02:00

Milloin on se hetki, kun vaan riittää? Kun ei vain enää jaksa. Kun tuntuu, että nyt on tultu tien päähän.

Mistä tietää, että vielä voisi olla voimia? Että vielä voisi jaksaa, vaikka kuinka sattuu. Että ei romahda.

Kuinka toisen voisi saada ymmärtämään? Kuinka saat toisen tajuamaan, jos hän ei näe asiaa toisesta näkökulmasta? Jos hän vaan ajattelee ensimmäisenä itseään.

Parisuhde. Joskus tuntuu, että se on tanssimista kaksiteräisellä miekalla. Toinen porautuu jalkapohjaan, avaten vertavuotavan ja tuskaisen haavan. Toinen ei satuta, antaa tanssia sen päällä. Joskus tuntuu, että mikään ei riitä. Joskus tuntuu, että tekisi ihan miten vain, kaikki on tehty väärin.

Miten toiseen ihmiseen voi luottaa, jos hän ei käyttäydy sen mukaan? Katteettomat lupaukset. Hylätty olo. Mihin asettaa rajat, jos ei enää vain uskalla?

Tuntuu, että kaikki luisuu käsistä. Valuu alas sormista hiekan tavoin. Repii hajalle, katoaa. Yksi onnellinen hetki ei korvaa sataa huonoa tai menetettyä hetkeä. Yksi kaunis lause ei korvaa jokaista loukkausta. Mikään ei saa unohtamaan tekoja, jotka saavat itkemään ja tuntemaan olon heittopussiksi.

Entä kun mikään ei riitä? Kun yrittää ja epäonnistuu. Kun ei vain tiedä, mitä voisi vielä tehdä. Paremmin tai huonommin, ihan sama miten. Vain tehdä.

Mistä tietää, milloin toinen puhuu totta? Mistä tietää, että toinen haluaa juuri sitä, mitä sanoo haluavansa, mutta tekeekin jotain sellaista, mikä ei vakuuta?

Niin. Yhdellä sanalla: elämää.

Vihollinen ja rakastaja vastakkain - aika.

2011-09-20T01:58:00.000+03:00

Aika voi olla vihollinen. Se ei aina ole otollinen, ei aina anna armoa eikä anteeksi. Aika voi olla rakastaja. Antaa kaiken, minkä haluat. Antaa armoa ja anteeksi asioita. Kaksiteräinen miekka, vastakkain asettelu vihan ja rakkauden välillä.

Miksi sanotaan, että asiat tapahtuu ajan kanssa? Entä jos ne eivät tapahdukaan? Entä jos aika onkin väärä tietyille asioille? Aika ei katso paikkaa, se ei katso kuin itseään. Narsistista ja itserakasta. Se katsoo itseään peiliin, eikä näe edes ympäristöään. Se päättää asioista juuri niin kuin itse tahtoo. Kysymättä muilta. Reilua?

Aika - käsite, jota vihataan ja rakastetaan. Aika ei riitä, ei edes ne 24 tuntia vuorokaudessa, joista joskus aiemmin olen jo kirjoittanut. Aika riittää, ne 24 tuntia voi käyttää hyvin tai huonosti. Entä sitten, kun niitä tunteja kertyy ja kertyy? On hetkiä, kun tunnit, vuorokaudet, viikot, kuukaudet ja vuodet käytetään hyvin ja aika on puolella. Mutta kääntöpuolena on se, kun mikään ei toimi. Ei saa aikaa puolelleen, ei millään. Kaikki kuivuu kasaan. Aika ei olekaan suopea.

On monia asioita, jotka jää kokematta, kun aika ei ole ollut oikea niille asioille. On asioita, jotka kokee juuri sen takia, että aika on ollut niille otollinen. Jälkikäteen välillä tuntuu, että kunpa aika olisi aina ollut oikea. Mutta jos se olisi ollut, missä nyt oltaisiin? Ei ainakaan tässä ja nyt. Olisi eri elämä, eri asiat ympärillä. Ehkä se on hyväkin, ettei aina aika ole otollinen. Kun se ei ole, se tuo mukanaan jotain uutta ja hyvää. Ehkä parempaa.

Ajan kanssa aikaa oppii ymmärtämään. Oppii sen salat, pääsee sisälle sen narsistisuuden ja itserakkauden maailmaan. Ottaako se mukaansa kohtalon, vai toimiiko se aivan yksin? Unohtaako se muiden vaikuttajien vallan, vai puskeeko se läpi harmaan kiven aivan kuten haluaa? Aivan sama miten asia on, sillä kun sitä oppii ymmärtämään, voi olla varma, että kohta sitä taas ei ymmärrä. Se aloittaa taas uudet jäljet ja hävittää vanhat. Taas voisi kysyä, onko se reilua, mutta ei se hyödytä. Ei aika vastaa.

Entä kun aika kuluu? Voiko aika oikesti kulua puhki? Voiko se hajota, jättäen jälkeensä tyhjyyden? Määrittelemättömyyttä ja orpoutta.

Syksyn saapuessa

2011-09-15T02:26:00.000+03:00

Ulkona pitäisi myrskytä, mutta tosiasiassa siellä sataa ja tulee ehkä keskimääräistä hieman enemmän. Hyvä sää olla sisällä, lämpimässä kodissa. Syksyn tullen sisätiloissa oleminen houkuttaa aina enemmän ja enemmän. Lämmitä, kodikasta. Saa nauttia siitä, että on katto pään päällä.

Syksy. Se aika vuodesta, kun kaivaa esiin kaikki kynttilöihin liittyvät tavarat. Kaikki tuikut, tuikkukipot ja alustat. Koristelee kotia ja alkaa vähitellen rauhoittua talven tuloa varten. Pimenevät illat tarjoavat mahdollisuuden sytyttää kynttilöitä. Istua kynttilän valossa nauttien ajasta, kun ei yksinkertaisesti tarvitse tehdä mitään.

Kynttilöiden valossa on romantiikkaa. Jotain rauhoittavaa. Ehkä tuoksukynttilöitä, jotka levittävät (toivon mukaan) kevyttä tuoksua ympäri asuntoa. Sohvalla makoilu, tv:n tuijotus. Joku hyvä tv-sarja tai sitten joku ihana elokuva. Tärkeintä on seura. Se, kuka on vieressä nauttimassa. Se, jonka syliin voi käpertyä ja olla siinä. Hiljaa tai sitten puhellen kaikkea maan ja taivaan väliltä. Se seura, joka tekee onnelliseksi pelkällä olemassa olollaan.

Syksy. Pimeiden iltojen parasta aikaa.

Miksi nainen on aina oikeassa?

2011-09-14T00:51:00.000+03:00

Usein sanotaan, että nainen on aina oikeassa. Miksi näin sanotaan? Onko se ivaa, onko se keino, jolla meitä ärsytetään? Onko siinä totuuden hiventä mukana ollenkaan? Onko nainen aina oikeassa, on kyse sitten mistä asiasta tahansa? Miksi olisi? Nainen tietää vastaukset, vaikkei kysymyksiä olisikaan esitetty loppuun saakka. Onko se noin, vai onko se vain jotain illuusiota, jota luomme? Kaikki me.

Pitää muistaa, että on voimavara kyetä myös sanomaan, jos jostain asiasta ei tiedä. Pystymmekö me siihen, vai ottaako se liikaa itsetuntomme päälle? Emme kukaan voi tietää kaikkea, mutta on eri asia, kuinka asian ilmaisemme. Pystymmekö myöntämään muille kuin itsellemme, ettemme välttämättä tiedä oikeaa vastausta tai pysty antamaan paikkansa pitävää tyhjentävää tietoiskua?

Nainen on aina oikeassa. Tai sitten ei. Fakta on kuitenkin se, että usein pystymme perustelemaan sanomamme. Meillä on mielipiteitä, joille on pohja. Sanomme asioita, joista tiedämme. Onko perustelumme kuitenkin hämääviä, sanommeko paljon asioita, jotta voimme hämätä keskustelukumppaniamme sen verran, ettei tämä huomaa pohjustuksemme olevan hatara? Naisen tietämys perustuu mahdollisesti enemmän tunteisiin kuin miesten. Nainen pyrkii aina vaikuttamaan. Tavalla tai toisella.

Kyllä, tässä tapauksessa yleistän. Hyvin vahvasti. Yleinen stereotypiahan on se, että naisten kuvitellaan olevan aina oikeassa. Nainen on usein oikeassa, mutta ei aina. Naisen näkökulma tuntuu olevan suhteellisen usein aivan eri tasolla kuin miehen. Johtuuko se siitä, että nainen tuo vahvemmin julki asiat, joita ajattelee?

Naisen totuus on totuus. Katsot sitä sitten mistä suunnasta tahansa.

Muuttajan elämää osa II

2011-09-06T23:09:00.000+03:00

Muutto onnellisesti ohi!

Se tunne, kun viimeisten kahden päivän aikana kasaat kaiken lopun tavaran niihin muutamiin jäljellä oleviin pahvilaatikoihin. Pakkaat ja mietit jo valmiiksi, mihin mikäkin tavara/esine uudessa kodissa menee.

Muuttopäivä, odotat innolla autoa pihaan. Laatikot ja huonekalut lavalle ja menoksi! Avaat ensimmäistä kertaa ihan itse uuden kodin oven.. Vastassa ensimmäisenä tyhjyys. Hetken päästä taas laatikoita siellä ja täällä! Tuttua.

Nyt täällä on valmista, meidän koti on koti. Kun täällä istuu ja tassuttaa ympäriinsä, mielen valtaa vain onnellisuus. Kaikki näyttää niin omalta. Alusta alkaen tämä on tuntunut kodilta, lämpimältä ja kutsuvalta kodilta. Ei, en ainakaan minä ole vielä tajunnut, että tämä kaikki on meidän. Ei ole vielä lyönyt tajuntaan täysin se, että me oikeasti omistamme tulevan aviomieheni kanssa tämän asunnon. Kodin. Vaikka sen tietää, sitä ei ole vielä sisäistänyt.

Ehkä vielä joku päivä tulen ymmärtämään, että tämä kaikki on oikeasti meidän.

Muuttajan elämää osa I

2011-08-16T02:32:00.000+03:00

Muuttamisen ihanuus. Se tunne, kun odottaa jo pääsevänsä uuteen, tässä tapauksessa omaan, asuntoon. Asuntoon, josta tehdään oikea koti. Koti, jossa on hyvä olla. Oma tila, jossa voi rauhoittua, rentoutua ja elää juuri niin kuin tahtoo. Toki huomioiden kerrostalon ihanuuden, eli taloyhtiön järjestyssäännöt.

Laatikko tuossa, tässä ja siellä. Tavarat levällään muualla. Nurkat täynnä ruskeita pahvilaatikoita, muu tila täynnä tavaraa, jotka pitäisi käydä läpi. Ainakin kaatopaikka täyttyy kohta tavaroilla, jotka olisi pitänyt heittää sinne jo ajat sitten. Tavaroilla, joita ei vain yksinkertaisesti voi laittaa muulla tavalla kiertoon.

Mistä tätä tavaraa kertyy? Miksi pitää haalia materiaa, jolla ei oikeasti tee yhtään mitään? Tai miksi vanhasta ja rikkinäisestä materiasta ei osaa luopua ennen kuin se on käytännössä pakollista? Olisi niin helppoa, kun joskus edes ymmärtäisi tehdä komeroille ja kaapeille inventaarion, jonka aikana lennättäisi kaikki turhat tavarat kiertoon kirpputorille, apua tarvitseville tai sitten sinne kaatopaikalle. Helpottaisi kovasti tulevia vuosia, mutta kun ei niin ei. Kärsitään sitten kerralla isommasta urakasta!

Kaksi viikkoa aikaa pakata kaksion loput tavarat kasaan. Isoimmat, ja helpoimmat, on jo pakattu, jäljellä on se kaikki, mikä saa veren kiehumaan. Savu nousee korvista, kun istuu kaksi tuntia lattialla, ja lajittelee papereita tarpeellisiin ja tarpeettomiin. Jostain aina löytyy viisi vuotta vanhoja kuitteja ostoksista, joiden takuuaika on mennyt umpeen jo muutamia vuosia sitten. Seuraavasta pinosta löytyy lasku, jonka eräpäivä on ollut kaksi vuotta sitten ja päällä lukee "maksettu". Kappas, normaalia?

Mitä tarvitsen seuraavan kahden viikon aikana? Miten paljon voin oikeasti pistää kasaan keittiön tarvikkeita? Verhotkin voisi vähitellen pudottaa alas, pestä ja laittaa laatikkoon odottamaan uutta kotia. Häälehdistä uskallan ehkä jotenkin luopua pariksi viikoksi. Huomioi sana ehkä. Ehkä uskallan myös laittaa laatikkoon kaikki kansiot, joiden sisältöä ei vain huvita (ai minäkö laiska?) käydä läpi.

Ehkä tavaroiden purkua uudessa kodissa helpottaa se, että melkein jokaisen laatikon kyljessä on teksti, minne laatikko kannetaan. Ehkä purkaminen ei siis kestä kuukautta! ..toivossa on hyvä elää.

Kynnyksiä

2011-07-29T02:48:00.001+03:00

Toisten elämä muuttuu, toisten ei ehkä samaan aikaan. Toiset muuttavat pois kotoolta. Toiset saavat lapsen. Toiset saavat kuulla odottavansa lasta. Suuria muutoksia, joiden käsittelemiseen menee hetki. Jokainen muutos vaatii aikaa, ennenkuin siihen mukautuu. Omat siivet, oma arki, oma elämä. Oman elämänsä sankari. Ei ironiaa, puhdas totuus.

Aikuistuin, taas astetta lähempänä oikeaa aikuisuutta. Ostimme ensimmäisen ikioman asunnon. Tai no, pankin kanssa tässä nyt ollaan naimisissa, mutta oma se silti on. Se tunne, kun kirjoittaa nimensä alle pankin papereihin, tilin kautta käy iso summa rahaa. Se tunne, kun kirjoittaa nimensä alle kauppakirjaan. Vihdoin omistamme jotain isoa yhteistä. Jotain, mihin sitoutuu ihan eri vakavuudella kuin vuokra-asuntoon. Oma yhteinen asunto, josta tulee meidän koti. Se on koti, kun asumme siellä yhdessä.

Oman yhteisen kodin ostaminen on iso päätös. Nyt tietää, että on lisää asioita, jotka sitovat meitä yhteen. Asunto nyt, vajaan vuoden päästä sukunimikin on sama. Suuria asioita, joita joutuu miettimään etukäteen. Kysymään itseltään, haluaako todella olla sen ihmisen kanssa yhdessä aina. Kysymään toiselta, haluaako hän olla aina vierelläni. Ilman yhteisen tulevaisuuden toivoa ja tahtoa ei näitä isoja päätöksiä voi tehdä. Tai no, tietenkin voi, mutta silloin mennään metsään. Itse en ole menossa puita pilkkomaan.

Oman elämän rakentaminen pala palalta vie aikaa, eikä siinä tule olemaan koskaan valmis. Jokainen hetki tuo uutta, aina oppii. Kun muuttaa pois lapsuudenkodista, testaa omien siipiensä kestoa. Siitä se oma elämä vähitellen lähtee, siitä sitä omaa elämää ja sen rajoja aletaan hiljalleen rakentamaan. Tahti vapaa, järjestys vapaa. Kokeilun riemua ja elämänsä hallinnan oppimista! Aikuisuuteen siirtymistä.

Olenko minä aikuinen? En ole. En vielä. Ehkä joskus, kun olen käynyt läpi tarpeeksi monta muutosta. Fyysiseltä iältäni minut luokitellaan aikuiseksi, mutta ei, voin myöntää, että en ole vielä aikuinen. Päätökset ja niiden koko laajuuden ymmärtäminen, mitkä olen tehnyt, vievät minua kohti aikuisuutta. Ne kyllä osoittavat, että minussa on potentiaalia!

Aikuisuus, täältä minä vielä tulen!

Usko, toivo, rakkaus...

2011-07-26T04:40:00.002+03:00

Usko
Mihin? Itseensä, toiseen ihmiseen vai johonkin muuhun? Usko itseensä. Siihen, että pystyy tekemään asioita, joita sanoo. Usko siihen, että pystyy olla ihminen, ei täydellinen. Usko, luottamus. Se tunne, kun voi tietää, että voi luottaa sanaan. Usko, se mitä pitäisi olla aina. Usko toiseen ihmisen. Siihen, että hän pysyy rinnalla, vaikka mitä kävisi. Siihen, että hän on sinulle korvaamaton, on sitten kyse ystävistä tai puolisosta. Usko. Oma henkilökohtainen valinta tilanteessa kuin tilanteessa. Unelmiin uskominen. Usko siihen, että joskus vielä saavuttaa sen, mitä haluaa.

Toivo
Aina sitä on. Ei koskaan saisi luovuttaa, paitsi tilanteissa, jolloin ei enää toivokaan auta. Toivo siitä, että jotain haluamaansa voisi tapahtua. Unelmat, toiveet, haluamiset. Ne kaikki, jotka voivat olla käden ulottuvilla. Siinä, napattavissa. Toivo, se pieni ilonpilkahdus tilanteessa, jossa kaikki ei ole vielä kuopattu. Se tunne, kun vielä odottaa lopullista tietoa. Toivo huomisesta, tulevaisuudesta. Toivo. Omaan itseensä, toisiin. Pyyteetön toivo, ei kysymystä. Kaivo, pohjaton kaivo, jonne voi heittää lanttinsa. Toivoa ja odottaa.

Rakkaus
Suuri, pelottava rakkaus, joka aukeaa pala palalta. Rakastettava rakkaus. Kuin sade, joka pyyhkii pois pölyt. Kuin aurinko, joka lämmittää pois kylmyyden. Se suurin tunne, joka valtaa koko kehon. Ilo, onnellisuus, toivo, usko.. Kaikki se, mitä voi tuntea. Rakkaus, joka ei koskaan kuole, joka elää läpi kaiken, myös tuskaisten päivien. Sen vain tuntee.

…mutta suurin niistä on rakkaus.

Toisen ihmisen ajatteleminen

2011-05-02T05:19:00.000+03:00

Mitä on se, kun ajattelee toista? Mitä se on, että tekee asioita toisen eteen? Ei riitä, että miettii toista ja miten ihana tai kamala hän onkaan. Ei riitä, että sanoo aamulla huomenta ja illalla hyvää yötä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, jokaisella sanalla ja teolla on seurauksensa. Jokainen tulkitsee kaiken omalla tavallaan, jota ei välttämättä kukaan muu ymmärrä. Ei riitä, että ymmärrät itseäsi, pitäisi siis edes yrittää ymmmärtää muita. Ei ole helpointa, mutta kun muistaa sen, että tee toisille se, mitä tahtoisit itsellesi tehtävän, se helpottaa ymmärtämistä. Käännä asiat päälaelleen! Entä jos minulle tehtäisi noin, miten itse siihen reagoisin?

Parisuhteessa toisen ajatteleminen ja toisen eteen asioiden tekeminen korostuu. Kompromissit ja asioista joustaminen ovat tärkeitä. Ei voi enää vain ajatella, että voin tehdä näin ilman seurauksia. Pitää ajatella myös, miltä toisesta tuntuu. Pitää ajatella myös mihin teolla on vaikutuksia. Loppujen lopuksi sillä on vaikutusta moneen asiaan, moneen tulevaan keskusteluun ja hetkeen. Jos tekee asioita, jotka tekevät toiselle pahan mielen ja olon, miksi tekee niitä? Ei, en sano, että aina pitää ajatella vain muita kuin itseään. Välillä pitää olla myös itsekäs. Mutta se, että tekee toiselle pahan olon monta kertaa peräkkäin, ei ole enää niin pieni asia, että se olisi hyväksyttävää.

Toisen eteen asioiden tekeminen ja toisen ajatteleminen ei tarkoita vain sitä, että tekee töitä, jotta perheellä olisi rahaa. Rahalla ei saa rakkautta eikä läheisyyttä. Sillä ei parisuhde kehity, ellei sitten parisuhteen toinen osapuoli ole kiipijä, kullankaivaja. Raha ei korvaa sitä tosiasiaa, että toinen ihminen tarvitsee toista ihmistä. Jos itselle tulisi tilanne, että pitäisi valita raha tai rakkaus, valitsisin rakkauden. Ilman rakkautta en olisi mitään. Rahalla saisin ostettua talot, mökit, autot ja vaikka mitä, mutta mitä iloa niistä olisi, jos en saisi jakaa niitä rakastamani ihmisen kanssa?

Toisen ajatteleminen on sitä, että asettaa toisen tarpeet omiensa eteen -en tarkoita, että se pitäisi tehdä aina. Toisen ajatteleminen on sitä, että osoittaa sanansa todeksi. Jos jokin asia on tärkeämpää kuin toinen, sen mukaan toimii eikä sitä vastoin. Kun tekee toiselle hyvän mielen, saa itselleenkin hyvän mielen. Ei ehkä heti, mutta jälkikäteen, kun huomaa, miten onnelliseksi toisen teki!

Mikä olisi sen parempaa, kuin nähdä parisuhteessa toisen osapuolen olevan onnellinen.

Valmiina tulevaan

2011-03-23T23:21:00.000+02:00

Tiedän mitä haluan. Tiedän, mitä minulla on. Tiedän, että en olisi saanut sitä kaikkea, jos en olisi tiennyt, mitä haluan. Helppoa sanoa jälkikäteen, että on tehnyt oikean valinnan, mutta tiesin sen jo etukäteen. Ehkä. Tai sitten silloin luulin tehneeni sen, ja nyt vasta tiedän. Joka tapauksessa, se ei muuta lopputulosta suuntaan eikä toiseen.

Olen valmis tulevaan. Minulle on aivan sama, mitä se tuo tullessaan, sillä minulla on vierellä mies, jonka kanssa aion elää lopun elämäni. Aiomme kestää kaiken yhdessä, silloin olemme vahvimmillamme. Joka päivä mielessä käy se iso päivä, kun saan viimein sanoa tahdon. Tietenkin huudan sen jo kun kirkon ovet avataan, mutta eipä ainakaan jää sitten kenellekään epäselväksi, mitä alttarilla sanon. Pystyisiköhän kukaan edes vasta alttarilla sanomaan "en tahdo"? Kylmänviileästi vain katsoisi toista, sanoisi nuo kaksi sanaa ja kävelisi pois.. Hyi, ei kiitos.

Aikaa on vielä reilusti tähän isoon päivään, odottaminen tekee hulluksi! Mutta eikö sitä sanotakin, että hyvää kannattaa odottaa?! Sitä hetkeä, kun nimi virallisesti muuttuu, saa uudet passit, kortit ja muut uudella nimellä. Sitä hetkeä, kun meidän perhe on virallisestikin perhe, samalla sukunimellä. Hullua, miten paljon aikaa sitä käyttääkin yhden päivän suunnitteluun. Ja rahaa... Kaiken tietenkin voisi hoitaa yksinkertaisesti; maistraatin ulko-ovien sisäpuolella. Mutta kun se ei tunnu silloin siltä, miltä sen pitää tuntua. Tai mistäs sen voisi tietää tuntuuko, mutta jotenkin ei vain ainakaan ajatuksena tunnu. Se tunne kirkossa, käytävää pitkin astellessa.. No, enpä tiedä miltä sekään tuntuu, mutta voin vain kuvitella!

Tiedän, mitä minulla on. Enemmän kuin hyvin. Minulla on tulevaisuus, suuria päiviä tulossa lukemattomia. Minulla on elämä, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta!

Eri polkujen tallaajia

2010-12-14T21:50:00.000+02:00

Jokainen tekee tyylillään, jokainen tietää itse, miten asiansa hoitaa ja miten elämänsä elää. En tuomitse, jos jotkut tekevät niin tai näin, mutta ainahan minä voin miettiä ja ihmetellä, miksi ja miten, missä ja milloin. Aina voin miettiä syitä, vaikka asia ei minuun liittyisikään. Se ei tarkoita, että puuttuisin toisten asioihin, jos niitä omassa päässäni pyörittelen. Jos ei koskaan mieti, miksi jotkut tekevät niin kuin tekevät, onko aidosti ja oikeasti kiinnostunut lähimmäisistään?

Missä vaiheessa ja missä tilanteessa on hyvä mennä naimisiin? Entä, jos tilanne on, että ette asu yhdessä ja näette vain viikonloppuisin, jos toinen haluaa tai pystyy tai jaksaa? Millainen suhde on, jos ei asuta yhdessä? Arki on repaleista, ei ole sitä yhteistä aikaa kuten yhdessä asuvilla. Onko tällöin suhde henkisestikään sillä tasolla, että voi lupautua toiselle koko loppuelämäksi? Mistä voi tosissaan tietää, että suhde toimii? Eihän suhteen laadulle, sen toimivuudelle ja arjen sujumiselle voi olla varmuutta, jos ei elä yhteistä perhe-elämää. Saman katon alla.

Miten suhde toimii, jos toinen painaa asioiden kanssa päälle? Tai jos toinen empii ja empii, sanoo muttei toimi. Entä kun on hetkiä, kun tunteet tai tunnelmat ovat pariskunnalla päinvastaiset; toinen haluaa kaiken nyt ja toinen vasta määrittelemättömän ajan kuluttua? Miten paljon toinen voikaan ahdistua, jos suhteen toinen osapuoli haluaa tehdä asiat juuri toisin kuin itse? Mistä löytyisi yhteinen kultainen keskitie, jota olisi helpompi molempien kulkea? Joka olisi kompromissi molempien haluamista asioista. Mistä tietää, milloin toinen on aidosti ja oikeasti valmis ratkaisuun, jos joskus on ollut, mutta onkin sittenkin muuttanut mieltään?

Kaikilla ei asiat kulje samoja polkuja, toisilla asiat vie aikansa ja ottaa voimia. Itsellään kun on asiat selviä, voi vain miettiä, miten toiset jaksavat tilanteidensa keskellä. Mistä he saavat voimia jaksaa? Miten he pystyvät päivästä toiseen miettimään, miten asiat hoidetaan? Miten itse voi antaa heille voimia, kun tuntuu, että ei aina ymmärrä asioita täysin?

Täydellinen parisuhde

2010-11-16T03:29:00.000+02:00

Kuva parista, joka istuu onnellisina valkoisella nahkasohvalla. Naisen kasvot ovat kauniit ja hymy täydellinen. Hiukset ovat täydellisesti, ja täydellisessä hallinnassa. Päällänsä naisella on polviin asti ulottuva musta mekko, jaloissa kiiltävät mustat avokkaat. Mies pitää naista vyötäröltä kiinni ja katsoo häneen kevyesti hymyillen tyytyväinen ja ylpeä ilme kasvoillaan. Miehellä on suorat housut ja valkoinen villapaita. Taustalla on ikkuna, ja ikkunalaudalla kukkia. Kiiltokuvapariskunta?

Millainen parisuhde on täydellinen? Mitä kuuluu siihen, että parisuhteen voidaan sanoa olevan täydellinen? Täysi rehellisyys ja avoimuus, täydellinen harmonia, riitelemättömyys vai jokin muu, mikä? Täydellisen parisuhteen määritelmiä on mielestäni juuri niin monia kuin on sen määrittelijöitäkin. Jotkut arvostavat tiettyjä asioita enemmän kuin toiset ja jotkut taas vähemmän. Toisilla painaa vaa'assa enemmän asiat, jotka toisesta eivät ole lähellekään niin merkityksellisiä. Mutta voiko kokonaisuus olla täydellinen, jos siinä ei arvosteta kaikkia osa-alueita yhtä paljon?

Jokaisessa suhteessa varmasti jompikumpi, ehkä todennäköisemmin molemmat, on tehnyt virheen. Tämähän määritelmissä aiheuttaisi särön täydellisyyteen, mutta voiko olla täydellisyyttä ilman virheitä? Kaiken voi aina korjata, tiettyyn pisteeseen saakka, ja virheistähän oppii. Millainen olisi suhde, joka ei kasvaisi ja vahvistuisi? Se olisi särötön, riidaton, ehkä jopa oikeasti tylsä. Se olisi juuri sellainen, joka näyttää ehjältä, mutta voisi olla sisältä ontto. Tiedättehän, kulissia.

Täydellinen parisuhde on myytti. Se on vain käsite, jota voidaan käyttää, kun halutaan kuvailla suhdetta mahdollisimman ehjäksi ja hyväksi. Ehkä joillekin se on kulissia, ja joillekin lähellä todellisuutta. Jotkut vain haluavat luoda suhteestaan muiden silmissä kuvan, joka ei kerrokaan sitä, millainen suhde todellisuudessa on. Mikäli ei pysty olemaan avoin muille ihmisille, miten voisi olla sitä silloin edes omalle suhteelleen tai puolisolleen? Onko oman suhteen julkisivu suhteen sisältöä tärkeämpää?

Täydellisen parisuhteen metsästys on turhaa. Ennemmin elän suhteessa, joka on. Suhteessa, jota ei yritetä määrittää ja mahduttaa tiettyyn muottiin. Suhteen sisältö ratkaisee suhteen laadun, ei se, onko täydellisyyden muurit pystytettyinä muita varten. Millaisessa suhteessa sinä haluaist elää?

Häät mielessä

2010-10-10T23:48:00.000+03:00

Kovasti mietitään, miksi jotkut parit eroavat.. Miksei mietittäisi, miksi he menivät alunperin naimisiin? Eroon ja naimisiin menoon on monia syitä, yhtä monia, kuin on parejakin. Avioliittoa ei pitäisi solmia kovin heppoisin syin. Toki siitä pääsee eroon halutessaan, mutta miksi mennä naimisiin, jos ei halua tehdä liitosta kestävää? Ei, en sano, etteikö ero olisi jossain tapauksissa jopa paras ratkaisu, kaikkea kun ei voi tietää etukäteen.

Avioliitossa molemmat osapuolet saavat toistensa suhteen tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Se on juridinen sopimus, joka voidaan solmia monista syistä. Toiset solmivat sen rakkaudesta, toiset järkisyistä. Avioliitto vahvistetaan vihkimällä osapuolet aviopuolisoiksi, mieheksi ja vaimoksi. Vihkimisen voi suorittaa koruttomasti maistraatissa tai sitten kirkossa. Miksei myös niin, että vihkiminen tapahtuisi maistraatissa, ja sitten liitto siunattaisiin kirkossa. Jokainen tekee sen tavallaan ja omista syistään, juuri niin, kuin parhaaksi näkee. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa.

Minä menen naimisiin rakkaudesta ja järkisyistä. Minä rakastan miestäni, ja hän on paras ystäväni. Rakkaus ja ystävyys eivät sulje pois toisiaan, vaan ne vahvistavat toisiaan. Haluan myös, että meidät luokitellaan toistemme lähiomaisiksi. Entä jos miehelleni sattuu jotain pahaa, ja minulle ilmoitetaan vain, jos mieheni niin pystyy sanomaan? Miltä se tuntuisi, jos en saisi olla hänen lähellään, enkä saada tietooni, mikä hänellä on? Pahalta, todella pahalta! En haluaisi sitä. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu, ja jos jotain tapahtuu, en halua jäädä kaiken ulkopuolelle siksi, että olen "vain" avopuoliso.

Avioliitto on suuri askel, jonka olen valmis ottamaan. Sitoudun siihen koko sydämelläni, ja aion tehdä kaikkeni, jotta yhteinen tulevaisuus jatkuu ikuisesti. En edes ajattele, että voisimme joskus erota, katson vain yhteiseen tulevaisuuteen luottavaisesti. Sitoudun avioliittoon, sen tuomiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Aion seistä mieheni rinnalla aina, tukea häntä kaikessa.

Niin, ja meillä on häät mielessä. Ne tulevat sitten, kun aika kuluu hieman vielä. Kyllä, suunnittelu on alkanut jo hyvällä vauhdilla, onneksi on aikaa.

Armeija-ajan elämää

2010-08-31T00:19:00.000+03:00

Kaikkeen pitäisi tottua, niinkö? En ainakaan minä totu. Kaikki ei vain ole niin helppoa, kuin miltä ajatus siitä voi joskus tuntua. Ei kai kukaan totu kaikkiin asioihin, joihinkin voi vain turtua. Sitä vain elää niiden faktojen mukaan, joita on, mutta ei silti totu niihin.

Se, joka väittää, että armeija-ajan rytmiin voisi tottua, valehtelee. Toinen on kotona viikonloppuisin, jos on lomaa, ja viikot on kiinni. Viikot odottaa viikonloppua, ja kun se viimein koittaa, se onkin jo ohi ennenkuin sitä edes tajuaa. Toki sitä ymmärtää, että armeija-aikana tämä on normaalia ja asiat menevät armeijan sääntöjen mukaan, mutta silti se sattuu. Siihen ikävän tunteeseen ei totu. Siihen, että juuri kun taas saa toisen viereensä nukkumaan, niin joutuu taas yksin pyörimään peittojen keskellä. Entäs sitten, kun saa mieleensä jotain aivan huippu ihanaa, tai tapahtuu jotain sellaista, jonka haluaa heti kertoa toiselle? Tuntuu niin pahalle, ettei voi heti jakaa asioita ja iloita toisen kanssa. Viestin voi laittaa, mutta eihän toinen sitä pysty lukemaan aivan sillä hetkellä, kun puhelin piippaa. Odottamista.

Se hetki, kun saa toisen kotiin, on aivan mielettömän tunteikas. Pääsee toisen syliin, voi kaivautua toiseen kiinni. Saa levätä toisen sylissä, tuntea hänen lämpönsä ja tiukat käsivarret oman kroppansa ympärillä. Siinä hetkessä ei ole mitään muuta kuin se hetki, se halaus, ne tunteet. Ajalla ja paikalla ei ole merkitystä, eikä millään muullakaan kuin sillä, että siinä on juuri se henkilö, jota eniten maailmassa rakastaa. Kääntöpuolena on sitten se hetki, kun toisen taas pitää lähteä takaisin leikkimään sotaa. Itkettää, kurkkua kuristaa. Ahdistaa ja tuntuu niin pahalta, ettei sitä osaa edes kertoa. Tietää, että joutuu taas odottamaan, joutuu taas viettämään yksinäisiä hetkiä ja öitä. Yöllä kun herää painajaisesta, ei voikaan painautua entistä tiukemmin toiseen kiinni, vaan pitää vain kääntää kylkeä ja yrittää taas saada unen päästä kiinni.

Tämä on vain pieni osa elämästä, mutta ei se tieto tee tästä henkisesti yhtään helpompaa. Ei mikään tee, vaikka kuinka yrittäisi miettiä, että tämä on nyt pakollista. Se, että miehen on käytävä armeija, ei helpota sitä, että on ikävä. Siihen ei totu, mutta sen kanssa on vain opittava elämään.

Niin minä sen näen.. rakkaus.

2010-08-26T01:52:00.000+03:00

Joku viisas on joskus sanonut, että ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voisi rakastaa muita. Tunnistaako sitten siitä, että rakastaa jotain toista sen, että rakastaa myös itseään?

Rakkaus on syvä kiintymys, vahva tunne. Tietous siitä, että joku on sinulle tärkeä ja saa sinut tuntemaan, elämään rakkaudelle. Se on jotain, mitä ei tosiasiassa pysty täysin määrittämään. Helpointa on vain sanoa, että rakastaa. Sen sitten tietää jokainen, joka rakastaa, mitä se tosiasiassa tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Jos sen tunteen pystyisi täysin kuvailemaan, olisiko se silloin enää rakkautta?

Rakkauteen kuuluu se, että hyväksytään toinen sellaisena kuin hän on. Tietenkään se ei tarkoita sitä, että kaikkia tekoja täytyy hyväksyä, sillä on asioita, joita kenenkään ei pidä sulattaa ja katsoa läpi sormien. Rakkauteen kuuluu se, että antaa toisen tehdä asioita, joita hän haluaa tehdä, mikäli ne eivät satuta toista tai ole muuten moraalin vastaisia. Rakkauteen kuuluu se, että antaa toisen olla juuri sellainen, kuin hän oikeasti on! Mitä rakkautta se olisi, jos toinen joutuisi käyttäytymään, puhumaan ja toimimaan niin kuin itse haluaisi?

Jos rakastaa, tekee toisen eteen mitä tahansa. Tekee sen rakkauden eteen kaikkensa. Rakkauden eteen joutuu tekemään uhrauksia, sen eteen joutuu tekemään töitä. Itse rakkaus voi säilyä toki ilman työtäkin, mutta parisuhde ei. Paras palkinto tehdyn työn jälkeen on läpi elämän kestävä rakkautta pursuava parisuhde. Suhde, jossa rakkaus kestää kaiken, myös ne vaikeat hetket, joita kaikissa suhteissa tulee vastaan. Toisen rinnalla seisominen myös huonoina hetkinä kertoo rakkaudesta, joka on ehdotonta ja aitoa. Hyvinä hetkinä toisen rinnalla on helppo seistä, mutta huonoissa hetkissä rakkauden oikea mitta selviää.

Rakkaus on kaksi ihmistä, jotka vievät vain pienen osan vuoteesta.

Askeleittain eteenpäin kohti tulevaisuutta

2010-08-24T01:20:00.001+03:00

Miten suhteessa pitäisi edetä? Hiljalleen, monien vuosien pohdinnan ja arpomisen jälkeen kihloihin ja taas siitä monien vuosien jälkeen naimisiin? Muutaman viikon seurustelun jälkeen kihloihin ja vuoden päästä naimisiin? Mikä on oikea toimintatapa? Sellainen toimintapa löytyy; jokainen toimii tavallaan ja tekee ratkaisunsa oman tunteen ja halun mukaan. Sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja oikealle. Miksi pitkittäisi askeleiden ottamista, jos on vahva tunne siitä, että juuri ne askeleet ovat oikeita? Mitä elämässä saisi, jos ei koskaan uskaltaisi edetä?

Kenellä on oikeus arvostella muiden suhteen etenemistä? Kuka saa sanoa, milloin tehdään oikein ja milloin väärin? Tietenkin on sananvapaus, mutta pitäisi miettiä, mitä toisille sanoo. Mikäli jotkut ovat päättäneet ottaa askeleen elämässään ja suhteessaan eteenpäin, niin kukaan ei ole oikeutettu arvostelemaan tätä askelta! Eikö sitä voisi vain olla onnellinen toisten puolesta, ja ajatella positiivisesti?
Mikä sen takana on, että arvostellaan toisten tekemisiä? Kateus siitä, että ei itsellään samainen asia ole ajankohtainen, vai jokin muu syy? Tietenkin tähän ryhmään, jota juuri kuvailin, kuuluu suhteellisen pieni prosentti ihmisistä. Tosin miten prosentit muuttuisivat, jos otettaisiin mukaan myös ne, jotka muiden kanssa asiaa pyörittelevät ja arvostelevat tapahtumia. Sitä ei voi tietää. Tunnetko piston sydämessäsi?

Jokainen askel on tärkeä sen ottajalle. Jokainen etenee suhteessaan omaan tahtiin, on se sitten hidasta tai nopeaa muiden mielestä. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä niin kuin haluaa, tehdä ratkaisunsa juuri niin kuin tekee. Ei voisi oppia mitään, jos eläisi muiden jalanjälkiä pitkin. Askeleiden ottaminen eteenpäin kuuluu elämään ja parisuhteeseen, ja jokaisessa suhteessa on omat oikeat hetkensä tehdä niitä. Tehköön jokainen niin kuin kokee oikeaksi, sehän ihmisen tekee onnelliseksi.

Näen - näetkö sinä?

2010-08-10T17:16:00.000+03:00

Entä jos näen sinun läpi? Näen sen kaiken, mitä yrität piilottaa? Juoksetko pakoon, vai uskallatko paljastaa itsestäsi asioita? Luuletko, etten näkisi katseesta, ilmeistä ja eleistä, mitä ajattelet? Ehkä et usko siihen, mutta näen enemmän kuin luuletkaan, ehkä enemmän kuin haluaisit minun näkevän. Et pysty piilottamaan kaikkea, miksi siis edes yrittäisit? Turhaa, mutta voithan aina koittaa niin sanotusti suojella itseäsi. Entä sitten, jos epäonnistut, mitä teet? Uskallatko avautua, vai vieläkö pitäisit itseäsi suljettuna?

Ajatukset ovat jokaisen omia tuotoksia, jokaisen omia mielikuvia ja mielipiteitäkin. Niitä kaikkia ei vain lausuta ääneen, eikä aivan kaikkea tarvitsekaan. Oletko kuitenkaan koskaan miettinyt, miten paljon paljastat vain olemalla? Katsomalla, ilmehtimällä ja elehtimällä. Pieniä asioita, pieniä liikahduksia. Jos siihen lisätään vielä muutama sana tai lause, niin silloin on entistä helpompaa päästä ajatukseen kiinni. Ehkä. Ei se tietenkään aina toimi, mikään ei ole aivan sataprosenttisen varma keino. Ei missään.

Entä jos näen suoraan sisimpääsi, ja oletkin sieltä samanlainen kuin minä? Ymmärrätkö sitten, mitä tarkoitan? Oletko sama ihminen, vai muututko sinä? Ei, ihminen ei koskaan täysin muutu. Omaa reagointia ja tilannehallintaa voi oppia, mutta kaikkea ei voi muuttaa. Tapoja voi jättää pois, voi oppia elämään asioiden kanssa, mutta sisältä olet kuitenkin aina sinä. Moraali kehittyy, itsetuntemus lisääntyy, se muuttaa sinua kyllä, mutta tietyt asiat eivät koskaan katoa. Ei niiden tarvitsekaan, nehän määrittävät kuka ja mikä sinä todella olet. Et ole enää se sama ihminen kuin olit vuosi sitten, mutta kuitenkin olet. Selkeää? Ei aina.

Näetkö sinä, mitä minä näen? Huomaatko ne kaavat, ne tietyt asiat, jotka tekevät sinusta sinun? Havaitsetko, miten olet kasvanut, mutta edelleen pysynyt samana? Olet jättänyt oven ulkopuolelle asioita, jotka sinne kuuluvat, mutta edelleen ne ehkä sinuun vaikuttavat. Ulkopuolelta on helppoa havaita asioita, asioiden oikean laidan. Senkin, millainen oikeasti olet.

Ikävä rakkaansa syliin

2010-07-20T01:31:00.000+03:00

Ikävä. Se tunne, kun puristaa kurkkua. Kun tuntee olonsa tyhjäksi ilman toista. Kun kaipaa viereensä sitä ihmistä, jota rakastaa. Ikävä tunnetta, kun hän on lähellä. Ikävä tunnetta, kun hän koskettaa, hymyilee, nauraa, suutelee. Ikävä jopa sitä, kun ne likaiset sukat jää olohuoneen sohvalle tai löytyy jostain lattialta. Mitä väliä silläkin loppujen lopuksi on, vaikka likaisia vaatekappaleita lojuu lattialla ja joutuu niitä toisen puolesta ajoittain siivoamaan? Kaikki se, mikä ärsyttää, ei enää tunnukaan niin isolta asialta, että siitä pitäisi mainita ja motkottaa. Eihän siitä edes ole hyötyä.

Tämä kaipuu ja ikävä valtaavat ajatukset. Tulee ajanjaksoja, kun itkettää. Tulee hetkiä, kun ei osaa kääntää ajatuksiaan pois ikävöinnin kohteesta ollenkaan. Ei se ole ahdistavaa, eikä tuo pahaa oloa. Se ei purista kasaan ja hajota kokonaan, vaikka osittain sen tekeekin. Se on ikävä, ei negatiivinen tunne tai olotila. Se osoittaa, että on tunteita. Kertoo, että rakastaa toista ihmistä. Se on puhtaasti tunne, joka kertoo välittämisestä. Ei sitä pidä paeta tai etenkään estää. Sen pitää antaa tulla, se pitää kokea ja elää. Ilman sitä olisi jopa hukassa. Ilman sitä ei voisi olla tunteita, joita pitäisi olla.

Ikävä osoittaa tunteet. Se kietoo kaiken nippuun, josta on kuitenkin helppoa eritellä asioita. Se osoittaa, mikä on totta ja mikä tarua. Se ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, se vain on. Pysyy. Miksi sitä pitäisi estää tai miksi sitä pitäisi pitää negatiivisena? Ei ole syytä kieltää ikävää, se kun tuntuu myös hyvältä. Tietää varmasti, että on tunteita. Kaikki vahvistuu, tulee entistä todellisemmaksi, vaikkei sen pitäisi edes olla mahdollista. Tuntuu, että haluaisi toisen nyt heti viereensä, pitämään sylissä ja vain rakastamaan. Ilman mitään hienouksia. Niin kuin sen kuuluukin olla.

Jos ikävöit jo eron hetkellä,
tiedät,
että rakastat.

Elätkö nykyisyyttä?

2010-07-05T01:40:00.001+03:00

Jos eläisin toista aikaa, niin tilanne olisi toinen. Jos olisin tavannut tietyt henkilöt toiseen aikaan kuin tapasin, eläisin erilaista elämää. Pienet asiat voivat muuttaa elämän kulkua, ja rakentaa polun, jota ei osannut odottaa. Silloin olisi ehkä halunnut asioiden menevän toisin, mutta jälkikäteen ajateltuna uusi polku on parempi ja onnellisempi vaihtoehto. Entä jos kaduttaa? Entä jos tuntuu, että jos kokeilisikin vielä jotain muuta reittiä elää elämää, jota joskus ennen on halunnut?

Ei, minua ei kaduta. Ei kaduta menneet tapahtumat, eikä etenkään se, mihin ne ovat minut johdattaneet. Se, joka tutkii ja miettii menneitä, ei ole vielä päässyt irti tapahtumista eikä ehkä haluakaan päästä. Silloin jumiutuu, elää menneessä ja yrittää silti olla läsnä. Ei, ei se toimi nyt, eikä tule koskaan toimimaan. Mikäli haluaa elää menneessä, ei ole mitään, missä eläisi. Mennyttä aikaa ei saa koskaan takaisin, asioita ei voi muuttaa eikä korjata siellä, missä ne ovat tapahtuneet.

Miksi ei olisi ja eläisi tässä, vaikka joskus olisikin tapahtunut jotain, mikä on mullistanut elämän? Kaikille tapahtumille on syynsä, eikä se syy paljastu aivan heti. Mitä enemmän asioita kiirehtii, sitä vaikeampaa on huomata asioita, joita tapahtuu ympärillä. Jotain hyvää voi mennä sivu suun, jos ei halua kuin yhtä ja tiettyä asiaa mahdollisimman heti ja kiihkeästi. Ehkä se on menneisyys mitä halutaan, mutta nykyisyyden mittakaavassa, sillä paluu tuttuun ja turvalliseen tilanteeseen, vaikkakin uusien ihmisten kanssa, muka aina helpottaa.

Eläthän nykyisyydessä? Menneessä voi olla vaikka mitä ihania tapahtumia, mutta eivät ne enää palaa eikä niiden tarvitsekaan palata. Pitää vain muistella ja hymyillä niille muistoille, ja olla onnellinen siitä, mitä nykyään on.

Aika, vihollinen vai ystävä?

2010-05-30T01:42:00.001+03:00

Joskus tuntuu, että tunnit vuorokaudessa ei riitä, joskus tuntuu, että on liikaakin aikaa. Milloin olisi hyvä? Onko jokin määrä aikaa sellainen, jolloin ei tarvitsisi valittaa? Onko meidät vain luotu olemaan aina epäkiitollisia ja nurisemaan asioista, joista ei tarvitsisi edes sanoa mitään negatiivista?

Aika voi olla ystävä, se voi olla myös vihollinen. Se voi olla puolellasi tai sitten olla niin vastaan sinua kuin voi vain olla. Aika ei anna armoa kenellekään, jokaiselle on saman verran tunteja, minuutteja ja sekunteja vuorokaudessa. Joillekin 24 tuntia riittää, toisille se tekee tiukkaa. Mistä luopua siinä vaiheessa, unesta vai jostain muusta tärkeästä? Mikä menee minkäkin edelle, millaiseen arvojärjestykseen laittaisi asiat? Se on täysin itsestä kiinni, mihin käyttää tuntinsa ja minuuttinsa, toki joskus hetket voivat olla kiinni myös toisesta tai toisista ihmisistä.

Aikaa ei voi lahjoa, et voi saada itsellesi lisää hetkiä tai poistettua niitä. Pitäisi olla tyytyväinen siihen, mitä saa, mutta ei sekään ole aina niin helppoa. Joskus tuntuu, että ei saa tarpeeksi aikaa, mutta toisaalta tilanne tulee mitä todennäköisemmin tasoittumaan joskus. Silti ajan puuttuminen tekee ärtyisäksi ja kiukkuiseksi, saa kuvittelemaan asioita, joita ei normaalisti edes kävisi mielessä. Miten kauan pitää odottaa, että aika tasaa ottamansa?

Aika. Käsite, jota ilman ei kai voisi elää.

Menneisyyden haamut

2010-05-22T00:29:00.000+03:00

Vaikka olisit onnellinen tässä ja nyt, ja tämä on kaikki, mitä todella haluat, tuleeko mieleesi koskaan menneisyyteen kuuluvat tapahtumat ja henkilöt? Oletko silloin todella päästänyt heistä irti, vai onko heillä sinusta edelleen jonkinlainen ote? Miksi?

Joskus olen miettinyt, miksi joidenkin ihmisten on vaikea laskea irti joistain ihmisistä elämässään. He jäävät roikkumaan siihen vierelle pitkäksi aikaa, muistoihin ehkä elävästi koko loppuelämäksi. Mikä tekee heistä muistamisen arvoisen, mikä tekee heistä edes sen arvoisen, että heitä on ajateltava? Miksi heidät on jätetty menneeseen, jos heillä kuitenkin on ollut suuri merkitys elämään? Ovatko he tehneet jotain, miksi heidät on heitetty yli laidan, vai ovatko he heittäneet sinut yli laidan? Irtipäästäminen on tietynlainen hiljainen tilanteen hyväksyminen, jolloin on valmis laskemaan menneen menemään ja jäämään omaan arvoonsa. Joskus se ei vain onnistu, ja mennyt roikkuu lahkeessa tai itse roikut sen lahkeessa kiinni tiukasti.

Menneen pitäisi olla mennyttä, mutta aina niin ei kaikilla ole. Joskus muistoihin palaa unissa, joskus valveilla, ja jotkut hetket saavat itkemään. Tuskasta, onnesta, muuten vain, mutta silti kyyneleet valuvat poskille. Ehkä on luonnollista, että kaikesta ei osaa irrottaa, mutta muistot pitää pitää muistoina. Miksi ajatella mennyttä, kun tuleva avautuu eteen uutena ja ihmeellisenä? Ei ole kai mitään kaavaa ja syytä, miksi ja miten menneeseen palaa, mutta eikö olisi aika irrottaa?

Elä tässä päivässä, älä menneessä. Usko itseesi, lennä omilla siivilläsi. Mennyt voi palata, satuttaa se sitten tai ei. Joka tapauksessa tulevaisuus on avoinna, suuntaa katseesi siihen.

Elämää, ei sen enempää

2010-05-21T22:26:00.000+03:00

Elämä on, mitä se on. Se on sitä, mitä siitä tekee. Omilla valinnoilla voi vaikuttaa siihen, millaiseksi se muodostuu, mutta kaikesta ei voi yksin päättää. Aina on jokin tai jotain, mikä vaikuttaa siihen tavalla tai toisella. Jokainen kulkee omaa polkuaan, on se polku sitten yksinäinen tai kulkee toisen polun kanssa yhdessä.

Joskus tulee tilanteita eteen, joiden on tiennyt tulevan, mutta ei ole osannutkaan ennakoida niitä. Tulee hetkiä, kun asiat muuttuvat, ja silloin pitäisi osata mukautua uuteen tilanteeseen sen vaatimalla tavalla. Ei se aina käy kädenkäänteessä, ehkei koskaan kunnolla. Entä, jos vaatiikin liikaa itseltään ja toiselta, eikä ymmärräkään sitä missään vaiheessa? Toinen vaihtoehto on tunnistaa liiat vaatimukset ja yrittää elää ilman niitä. Ei kaikki ole niin yksinkertaista, ja aina asioille ei vain voi mitään.

Kun tietää, mitä todella haluaa, ehkä osaa paremmin suhtautua tilanteisiin. Ei aina voi olla täydellinen (tai koskaan, jos tarkkoja ollaan), ja ajoittain aivan varmasti lipsutaan ymmärryksestä oman edun ajamiseen. "Minä haluan" on nykyään niin yleistä, ettei sen käyttöä itsekään huomaa aina, ehkei tarvitsekaan. Mitä elämältä saisikaan, jos ei ajoittain olisi itsekäs? Taito se on sekin, ja jokainen sen osaa. On itsestä kiinni, käyttääkö itsekkyyttä vai ei. Ehkä sitä katsotaan pahalla, mutta loppupeleissä se voi johtaa parempaan kuin epäitsekkyys. Riippuu tietysti, miltä kannalta asiaa katsoo.

Elämällä on hassu tapa johdattaa suuntaan tai toiseen. Minut se on johdattanut polulle, joka kulkee toisen polun kanssa rinnakkain, ehkä jopa päällekkäin. Tältä polulta en halua väistyä, tulee eteen sitten mitä tahansa. Jokainen hetki opettaa uutta, aina uusia asioita itestäni ja toisesta ihmisestä, ja eniten ehkä yhteisestä elämästä ja sen ihanuudesta. Pitää osata nauttia hetkestä, vain kerranhan täällä eletään. En halua koskaan katsoa taakseni ja miettiä, miksi en tehnyt jotain, vaikka siihen oli mahdollisuus.

Narikassa kuultua..

2010-04-19T22:42:00.000+03:00

Muutamia narikassa kuultuja lentäviä lauseita, joita kuulee joko kerran tai sitten rasittavan usein. Jotkut olivat jo edeltävässä tekstissä, mutta eihän kokoelma ole täydellinen ilman niitä! Näitä ei kuitenkaan kannata kokeilla baarityöntekijöihin, jostain syystä kaikki on kuultu ja nähty.. Miksiköhän?

Saako sut kaupanpäälle?
- Eipä saa, ei nyt eikä koskaan!

Läheksä tanssii jossai välis iltaa?
- Ja sit narikas ei oo ketään?! Ei, en lähtis vaikken olis töissäkää.

Hei herkkuperse, tuu tänne välil!
- Oottakaa vaa vuoroonne, ja siistikää suunne.
(tästähän ei huudelleen miehen kaveri tykänny ja moitti kaveriaan, että miksi hän sellasta huuteli)

Saako sun puhelinnumeron vaihtokauppoina tosta 2,50€:sta?
- Joo ei, en jakele sitä.

Sä et viel tienny, mut sä lähdet meidän mukaan jatkoille!
- Kyl mä ihan kotiin meen.

Mitä noin kaunis tekee tääl töis? Pilaat elämääs.
- Just joo..

Mä voin viedä sut syömään!?
- Oma mies vie!

Mä oon hävittäny mun narikkalapun
- No se ei oo meidän vika. Kato nyt taskut ja lompakko viel läpi.

Anna nyt se vitun takki vai tuunko ite hakee??!
- Anna sä se narikkalappu nii saat takin, ja sähän et tälle puolelle tuu.

Se on sellainen musta takki!
- Yllättävää, mutta narikassa on sen 300 muuta mustaa takkia..

Sä et oo antanu mulle sitä lappua!
- Niimpä niin..

Ne oli samassa naulassa.
- Kaikki kuitenkin laitetaan eri nauloihin ja jokaiselle annetaan omat laput.

Mäki oon baarityöntekijä!
- Ai kun kiva.. (muttei se tarkota että saisit narikan ilmasiksi, ellet oo samassa baarissa töissä)

Sä saat potkut täältä!
- Sähän sen päätätkin..

Mä tunnen noi poket, ne sano et ilmanen narikka olis mulle!
- Mäkin tunnen ne!

Mä en kyl enää ikinä tuu tänne!
- Oma valinta.

Anna yks tuoppi!
- Joo, mee ihan tiskille se olues tilaamaan, tää on narikka.

Soitan poliisit ku et anna takkii mulle!
- Soita vaan, mut helpottais sua kummasti ku antaisit sen narikkalapun.

Onks narikat täynnä?
- Joo on. Mee jonoon oottamaan, siitä otetaa järjestyksessä sit ku tilaa on.
(tässä välissä muutama asiakas tulee hakemaan takkinsa, jolloin saadaan taas uusia narikkaan. nainen tulee uudelleen jonon ohi vaatimaan palvelua)
Nyt on tilaa!
- Jonossa oli 5 muuta ennen sua, mee siihen jonoon nyt vaan takas.
Vittu mä lasken sit ne 5 tässä niin sit on mun vuoro!
- No ihan sama mulle.
(nainen laskee ääneen muutaman asiakkaan ja tulee sitten uudestaan)
No ni, mun vuoro!
- Ei oo viittä otettu, pysy jonossa.
Noi on samaa seuruetta mun kanssa!
- Aha.
Haista paska!
- Samoin.
Miten sä voit puhuu asiakkaille tollee!? Haista sinä paska!
- Tuolla on ovi, painu ulos. Täällä ei tollasta kuunnella.
(ihme kyllä tämä haistatellut nainen poistui ilman portsareiden apua, eikä häntä olekaan enää näkynyt tuon episodin jälkeen)

Kasva aikuiseksi! (sanoo 50v mies, joka itse hävittänyt narikkalappunsa)
- Samaa suosittelisin teille.

Laitetaan samaan naulaan nää kaks.
- Ei meillä valitettavasti laiteta samoihin nauloihin.
No sit tungen tän toisen takin tänne hihaan.
- No sit mä otan sen sieltä pois.

Kuski saa vissii ilmasiks tän narikan?
- No ei vissiin saa.

Mulla oli sellanen kaulaliina mukana..
- Niin, millanen? Laita taskuun tai pujota takin ripustuslenkistä, ei putoo.

Mä en oikee viihdy täällä.. (asiakas tulee juttelee kesken illan)
- Kukaa ei oo varmaa pakottanu sua olee täällä. Baariaki voi kato vaihtaa.

Saat 50€ ku otat nää kaks takkii sinne jonnekin sivuun.
- Joo en ota.
No saat sit 300€.
- En edelleenkää ota. Rahalla ei kaikesta selvii.

Anna äkkii meidän takit. Meil on kiire.
- Oottakaa vaan vuoroonne, muillaki varmaa on kiire.

Voisiksä pyllistellä vähä?
- En.

Siis mä varmaan hukkaan tän lapun. Laita takki helpolle paikalle, et löydän sen.
- Kyl sun pitää se tallessa pitää. Sitä vastaan saat takkis takas.

Kaks takkii sinne.
- Ei mahdu yhtään, nyt pitää jonottaa tai mennä takki päällä.
Joo, mut mä en aio tätä takkii kantaa mukanani. Emmä tätä haluu!
- Narikka on täynnä. Odotat tai otat sen takkis mukaan.
Mut emmä tätä haluu pitää!
- No se ei oo meidän ongelma.

Miks te otatte enemmän asiakkaita sisää ku mitä takkei mahtuu narikkaan?
- Siksi kun ei ole narikkapakkoa.
Mut sit ei takit mahdu narikkaan!
- Ei oo meidän vika.

Kauheen kallista.
- Pelkkä narikkamaksu sisäänpääsynä, eikä sekää oo pakko.
Te vaan keräätte rahaa, jäkätijäkätijäkätijää..
- Seuraavasta vittuilusta se on 50cnt lisää!

Mitäs jos mentäis joskus kahville?
- Ei muuten mennäkkää.
No miks ei?
- Mä seurustelen ja en muutenkaa kyl lähtis.

Yks takki sinne, kiitti.
- Ja se olis 2,50€.
Ai pitääks täst maksaa?
- Jep.
(niin, ihme ja kumma kun narikasta pitää maksaa!)

Mä oon nähny sut jossain..
- Varmaa täällä narikassa!

Kaks takkii samaan naulaan.
- Meillä ei laiteta samaan naulaan.
Laita ne samaan.
- Me ei laiteta niitä samaan.
Me ei makseta kahdesta.
- Kaks takkia, kaks maksua.
Sit me vaihdetaa baaria sellaseen, jossa ne saa samaan ja samalla maksulla.
- Tehkää näin.
(kyllä hieman nauratti tämän jälkeen!)

Voitaisko mennä treffeille?
- Kyllä mä ihan oman mieheni kanssa meen treffeille.

Oota hetki, mä kaivan sulle tän, saat pientä rahaa.
- Selvä, kyl mä voin oottaa!
(ja asiakas kaivaa 2,50€:n 20, 10 ja 5 senttisillä. voi sitä riemua takana odottavilla! meille toki käy pieni raha, mutta muut asiakkaat ei ehkä tykkää odotella)

Ota nyt tää takki sinne! Mikset sä ota takkeja?
- Narikassa ei ole tilaa, joutuu odottamaan.
No mut voithan sä nyt takkeja sinne ottaa.
- Ei ole vapaita nauloja!
Onhan tuollaki (osoittaa kohtaa, josta on irronnut seinältä koukku)
- Siinä ei oo ees koukkua, et paha laittaa takkii siihe roikkumaan.

Voisitsä laittaa tän henkariin sinne, ku en haluu et tää menee pilalle.
- Meillä ei ole henkareita, joihin tämän laittaa. Kaikki takit laitetaa samalla tavalla
Joo mut tää ei saa mennä pilalle. Ei tosta lenkistä saa laittaa eikä saa tulla painaumaa.
- Mmm..
(ja mitähän tälläkin asiakkaalla on pyörinyt mielessä..)

Näitä ja samantapaisia tilanteita tulee eteen jatkuvasti. Tosin sehän on tämän työn suola, ja ilman hankalia asiakkaita tämä olisikin liian helppoa!

Aika moni meistä narikkatytöistä (ainakin meidän työpaikalla) ajattelee samalla tavalla kuin minä:
Vaikka satunkin olemaan nuori ja nainen ja töissä baarissa, niin mikään ei oikeuta sinua kohtelemaan minua kuin yleistä riistaa. Ei, en ole töissä narikassa siksi, että metsästäisin miehiä, minulle riittää se yksi ja ainoa, jonka kanssa elän elämääni.

"Tää ei oo asiakaspalvelua enää!"

2010-04-12T19:23:00.000+03:00

Humalaisten seassa itse vesi- tai batteryselvänä, asiakaspalvelutyössä. Yhdistelmänä sinällään toimiva, mutta totta hitossa se ajoittain ottaa päähän, etenkin jos ja kun asiakkaat ovat suoraan sanottuna vittumaisia! Ainakin sitä huomaa, millainen ei itse koskaan halua baarissa ollessaan olla, jos ei muuta.

Jonottamisen vaikeus
Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa jonottaa ja odottaa vuoroaan? Onko sitä pakko joka väliin huutaa ja vaatia itselleen palvelua, kun edessä on yhtälailla odottavia asiakkaita? Epäilemättä se olisi ihan mukavaa olla aina kaikkialla ensimmäinen ja tärkein palveltava, mutta haloo, se ei ole todellisuutta! Kaikki mulle heti -asenne ei vain toimi, piste. Jos on niin kiire juomaan, niin hae vaikka se olut siihen narikkajonoon mukaan, mikäli baarissa on mahdollisuus olla myös takki päällä. Tai tule aikaisemmin baariin, jolloin ei narikkajonoa välttämättä ole! On tilanteita, kun narikka vain on täynnä, emmekä me narikkatyöntekijät voi sille mitään! Tarviiko siitä siis valittaa meille? Oletko edes ajatellut, että etuilemalla muita, teet heille pahan olon? Jos huomaamme, että etuilet, niin voit olla varma, että se ei onnistu! Jonon perään vain, se on oikeudenmukaista!

Iskuyritysten helvetti
"Saako sut kaupanpäälle?" Joo ei, ja kiitos, että oon noin hiton arvokas!
"Saako sun puhelinnumeron vaihtokauppoina tosta 2,50€:sta?" Ei edelleenkää, ei kiinnosta! Mikä siinä on niin vaikeaa tajuta, että jos sanon kerran ei, se on aina ei?
"Sä et viel tienny, mut sä lähdet meidän mukaan jatkoille" Ai, lähden vai? Ehkä unissas, mut tosielämässä kyllä menen oman mieheni viereen nukkumaan.
"Mä voin viedä sut syömään!?" Et muuten voi, piste.
Hassua, miten narikkatyöntekijä (tai sitten toisaalta myös portsari) kiinnostaa humalaisia asiakkaita. Joka ilta joku älykkö keksii omasta mielestään hyvän iskurepliikin ja vielä keksii yrittää sitä työntekijään! Kuluneita fraaseja ja yrityksiä, jotka eniten vain alkavat ärsyttää. Ehkä kannattaisi kokeilla niitä niihin muihin alkoholin vaikutuksen alaisena oleviin, minuun ne eivät todellakaan tehoa. Toki seurustelen, mutta miksi muutenkaan tehoisi? Ei, ei ja ei. Kiitos.

Narikkabingoa?
On Pokebingo, ja siitähän voisi muokata narikoihin oman narikkabingonkin! Yleisimmät tokaisut ovat:
"Mä oon hävittäny mun narikkalapun"
"Se on sellainen musta takki!"
"Sä et oo antanu mulle sitä lappua"
"Ne oli samassa naulassa" (ja jokaisen takki menee omaan naulaansa, joten jokaiselle myös annetaan oma narikkalappu)
"Mäki oon baarityöntekijä"
"Mä tunnen noi poket, ne sano et ilmanen narikka olis mulle"
Ja meitähän muuten kiinnostaa nuo lauseet. Tyypillistä on vielä narikkalapun häviämisestä syyttää työntekijöitä ja huutaa heille mitä sattuu. Voi sitä riemua, kun asiakkaalle saa lyötyä luun kurkkuun! Toivottavasti heitä edes hävettää, viimeistään vaikka seuraavana aamuna.

Muuten vain vittumaiset asiakkaat
Hymy pyllyyn kun tullaan narikkaan? Hyvä, että saadaan sanat ole hyvä ja kiitos suusta ulos. Joskus jotkut eivät saa noitakaan sanottua vaan vain nakkelevat niskojaan. Jostain syystä nämä asiakkat useimmiten ovat naisia! Miksi? Miten voi olla niin vaikeaa olla ystävällinen, jos sinullekin ollaan? Eipä meitäkään enää kiinnosta olla ystävällisiä, jos takaisin saamme pelkkää ylimielisyyttä ja niskojen nakkelua. Mukaville asiakkaille ollaan mukavia, ja vittumaisille vittumaisia. Sitä saa, mitä tilaa! Naurettavinta on se, että ei osata selvittää tilanteita huutamatta, etenkään silloin, kun on itse väärässä. On se joillekin niin vaikeaa hyväksyä, että joku muu onkin oikeassa, ja etenkin pyytää anteeksi.

Elämää narikassa, ja jokainen ilta oikeastaan toistaa itseään. Onneksi kuitenkin suurin osa asiakkaista osaa käyttäytyä, ja onneksi joka ilta ei ole samoja vaikeita asiakkaita. Muistakaa seuraavan kerran narikan tiskillä: hymyily ei pahenna asiaa!

Hiljainen tai epäsuora pyyntö

2010-03-10T17:41:00.000+02:00

Jos esittää hiljaisen pyynnön, mitä tapahtuu? Entä jos esittää epäsuoran pyynnön, miten käy? Hyvin, huonosti vai hyvin huonosti?

Hiljainen ja epäsuora pyyntö ovat naamioituja pyyntöjä, joissa kuitenkin selkeästi kerrotaan, mitä halutaan. Ne eivät ole vaatimuksia tai pakotuksia, vaan naamioituja pyyntöjä asioiden kulkuun liittyen tai niiden muuttamiseksi. Tosiasiassa näitä ei aina huomaa, mutta jos toisen ihmisen tuntee, pitäisi osata lukea epäsuoratkin pyynnnöt niin sanotusti rivien välistä. Jos ei koskaan havaitse kuin pinnallisuuden, jotain on pielessä. Ehkä silloin ajatellaan vain itseään tai halutaan vain olla havaitsematta, jotta voisi tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Ajattelemattomuutta vai itsensä etusijalle asettamista?

Miksi ei voi tehdä suoraa pyyntöä? Siksikö, että sen esittämistä pelätään?

Epäsuora pyyntö on helppo toteuttaa, mutta ei helppoa muotoilla joka tilanteeseen. Miten sen muotoilisi, jotta toiselle jäisi valinnanvaraa.. Miten sen keksisi, jotta ei osoittaisi suoranaista pyyntöä tällä kertaa.. Ehkä suurin syy siihen, miksi epäsuora pyyntö toteutetaan on juuri se, että tietyllä tavalla pitää päästä testaamaan toista. Kokeilla, minkä vaihtoehdon toinen valitsee ja kuinka hyvin hän ymmärtää, mitä epäsuoralla pyynnöllä lopulta haetaan. Ainainen testaaminen ei kuitenkaan ole hyväksi, ei siinäkään ole mitään järkeä.

On kolme vaihtoehtoa, mitä tapahtuu, kun esitetään hiljainen tai epäsuora pyyntö. Voi käydä hyvin, huonosti tai edellä mainitut yhdessä, eli hyvin huonosti. Kaikki on kiinni siitä, miten hyvin toinen ymmärtää asiasi.

Jokainen jättää jälkensä

2010-03-10T01:10:00.001+02:00

Menneisyys on menneisyyttä, joka elää jokaisessa hetkessä mukana tavalla tai toisella. Tavan voi tosin valita itse, kuten myös loppupeleissä senkin, kuinka vahvasti menneisyys on nykyisyyden seurana. Mennyt aika ei koskaan palaa, ja jos siihen tosiasiassa voisi palata, ei mikään olisi enää niinkuin ennen. Jos ei pysty unohtamaan menneitä asioita, tarkoittaako se, että on ikävä niihin aikoihin, paikkoihin ja asioihin, vai ovatko ne muistoja, hyviä tai pahoja?

Jokainen ihminen jättää toiseen ihmiseen jälkensä, tietyt tapahtumat jättävät arpensa tai hyvät vaikutuksensa. Joskus tätä kaikkea kantaa mukanaan taakkana ja ajoittain tämä taakka saattaa olla liian painava kannettavaksi. Joskus jälkensä jättää ihminen, jonka kanssa on viettänyt aikaa jopa liiaksikin asti, joskus taas ihminen, jonka on tuntenut vain muutaman tunnin. Mistä sen tietää etukäteen, milloin jää jälki ja milloin ei? Sepä siinä, ei mistään. Ei voi pelätä etukäteen asioita, joiden kulusta ei vain voi tietää. Niin, no kuka sanoo ettei voi, koska aina voi pelätä, mutta onko jatkuva pelkääminenkään hyväksi?

On asioita, joita ei halua muistaa, tapahtumia, jotka haluaa vain unohtaa. Yleensä silloin on jäänyt jälki, joka ei poistu. Nämä tapahtumat ovat jääneet muistiin, ja vaikuttavat menneisyydestä nykyisyyteen, ehkä positiivisesti tai mahdollsesti negatiivisesti. Miten työntää ne taka-alalle, jos niitä ei vain hyväksy? Asiat ovat jo tapahtuneet, jolloin niitä ei voi muuttaa. Ne on pakko hyväksyä sellaisenaan, mutta niitä voi aina katua. Hyväksymisestä lähtee monesti positiivinen kierre, jolloin huomaa, miten kaikesta voi selvitä.

Miksi pelätä jälkiä, jotka ovat jääneet, miksei suunnata itseään tulevaan ja olla onnellinen jäljistä, jotka ovat tehneet sinusta sen, mikä olet?

Mennyt aika ei koskaan palaa, ja silläkin on merkityksensä.

Huumorin henkilökohtainen raja

2010-02-24T22:50:00.000+02:00

Huumori on monesti kaveripiirissä kommunikoinnin väline. Hyväntahtoinen vittuilu on osa tätä huumoria, ja monet ymmärtävät tämän. Etenkin tiettyyn pisteeseen asti. Miehillä tämä huumori on monialaista, mutta jostain syystä aika usein seksi ja siihen liittyvät asiat pyörivät huumoriin kytkettynä keskusteluissa. Siitä puhe, mistä puute?

Huumorillakin on aina rajansa, joita ei etenkään humalatilassa ymmärretä niin helposti kuin vesiselvänä. Jokainen haluaa porukassa todennäköisesti päästä mukaan keskusteluihin, ja huumorillahan on helppoa soluttautua muiden mukaan. Yleisimmin kaikki ymmärtää, mikä on huumoria ja mikä sitä ei ole, mutta kun ylitetään henkilökohtainen raja, niin silloin voi ymmärtäminen kärsiä. Henkilökohtaisen rajan ylittäminen on huomattavissa, mutta joskus sitä ei vain tajuta. Vaikka jollain riittäisi huumoria oikeastaan kuinka pitkälle tahansa, niin jos osutaan herkälle alueelle, ei ymmärrystä enää löydykään. Luonnollista, eikä ollenkaan huono asia. Rajat pitäisi löytyä kaikessa, myös huumorissa ja sen siedossa.

Entä jos joku ylittää rajan, entä jos joku lohkaisu osuu liian lähelle kipeitä asioita, joita on tapahtunut? Mitä teet, kun vain sattuu ja vanhat muistot nousevat pintaan? Luovutat, vai pusket samalla tavalla kylkeen?

Tilanne voi aina pahentua, jos ei sano, että voisiko vaihtaa puheenaihetta. Tosin tämäkin pyyntö on aina kaksipiippuinen, ehkä aihetta vaihdetaan, tai sitten entiseen pureudutaan entistä pahemmin. Fiksut tajuavat vaihtaa aihetta, mutta oman egonsa pönkittäjät jatkavat ja yrittävät lyödä muut maihin. Ehkä pitäisi sittenkin vain kasvattaa paksumpi nahka, tai sitten osata käsitellä näitä henkilöitä, joiden ego ei ole mahtua edes ovista.

Huumorin henkilökohtainen raja on yksilöllinen, ja se pitäisi osata etenkin tuttujen kesken havaita. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi olla tavoitteena loukata ketään, vaan pitää hauskaa! Toisaalta myös on ymmärrettävää, että joskus mennään yli ja pahasti, ja sekin pitää ajoittain vain kestää keinolla millä hyvänsä. Kaksipiippuista. Kumman piipun sinä valitset?

Lupauksen kääntöpuoli

2010-02-01T03:48:00.001+02:00

Lupauksella on merkityksensä sen antajalle ja sille, jolle luvataan, tai ainakin sillä pitäisi olla. Lupaus sitoo antajaansa, mutta toisaalta myös sitä, jolle luvataan. Lupauksia on niin monia, kuin on niiden antajia, mutta tärkeintä niissä pitäisi olla se, että ne pidetään, tapahtuu mitä tapahtuu. Lupaus osoittaa kunnioitusta ja arvostusta, ja sillä on monella tapaa kauaskantoiset vaikutukset. Tai sanotaanko näin, että etenkin lupausten pettämisellä on kauaskantoiset vaikutukset.

Miksi luvata asioita, joita ei aio edes pitää? Miksi luvata, jos se on vain sanoja? Sanoista pitäisi osata siirtyä tekoihin, mutta entä jos ei osaakaan?

Lupauksen pettäminen vaikuttaa suuresti siihen, jolle on jotain luvannut. Lupauksen pettäminen osoittaa välinpitämättömyyttä, arvostuksen ja kunnioituksen puutetta, sekä kykenemättömyyttä pitämään asiat tärkeysjärjestyksessä. Miten voi sanoa rakastavansa, jos pettää antamansa lupauksen? Miten voi sanoa, että toisella ja toisen elämällä olisi merkitystä, jos kuitenkaan ei pysty pitämään sitä, mitä sanoo tekevänsä? Jos pettää lupauksen, on varauduttava siihen, että vastapuoli on vihainen, pettynyt, loukkaantunut ja kokee itsensä turhaksi. Itsetunnon päälle se ottaa vahvasti, tulee olo, ettei toinen välitä yhtään. Ehkä lupauksen pettäjälläkin on huono omatunto, mutta toisaalta hän on tehnyt valintansa, joten hänen on kannettava seuraukset! Anteeksipyyntö on välttämätön, mutta ei se helpota oloa. Petettynä, tavalla tai toisella, haluaisi vain tietää, miksi pitää satuttaa? Olo helpottuu vasta, kun asiaa on käsitelty tarpeeksi.

Mitä voit luvata toiselle? Ehkä koti-illan, lomareissun, yhteisen tulevaisuuden ja ikuisen rakkauden, mutta pitäisikö miettiä ennenkuin lupaa yhtään mitään? Pitäisikö miettiä, miksi ja mitä lupaa, ja onko valmis pitämään lupauksistaan kiinni? Lupauksia on kuitenkin elämänsä aikana pakko tehdä, tekee niitä sitten itselleen tai toisille ihmisille, joten niistä pitää oppia pitämään kiinni. Jos pettää lupauksen, niin mitä sana "lupaan" enää merkitsee? Se on vain sana sanojen joukossa, josta tietää, ettei sillä ole suurempaa merkitystä. Monen petetyn lupauksen jälkeen sillä ei ainakaan saajalle ole mitään merkitystä, koska hän tietää jo valmiiksi miten käy. Missä vaiheessa lupauksen pettäjä oppii elämään sanojensa ja lupauksiensa mukaan, vai oppiiko hän ollenkaan? Tuhoaako petetyt lupaukset suhteen, vai saadaanko tilanne vielä pelastettua? Kuka ja mikä lopulta on tärkeintä?

Seuraavan kerran, kun teet lupauksen, mieti mitä se tarkoittaa. Sillä on merkitystä.

Hän

2010-01-24T02:52:00.000+02:00

Olen löytänyt miehen, joka on minulle kaikki kaikessa. Hän on ehkä erilainen, kuin joskus kuvittelin mieheni olevan, mutta voin myös sanoa Hänen olevan parempaa kuin kuvitelmani. Hän ei odota minun olevan täydellinen, mutta kuitenkin pitää minua täydellisenä itselleen. Hän antaa minun olla minä, haluaa minun olevan oma itseni, ilman paineita siitä, että pitäisi olla parempi ja ihanampi tyttöystävä. Uskon, että Hän todella rakastaa minua koko sydämestään ja haluaa olla kanssani. Ei Hän muuten hyväksyisi minua juuri sellaisena kuin olen haluamatta muuttaa minua miksikään muuksi.

Ei ole sanoja, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja kuvaamaan tunteitani Häntä kohtaan, eikä etenkään Hänen merkitystään minulle voi mitkään sanat kertoa. Muistan ensimmäisen kohtaamisemme kuin eilisen, muistan melkein jokaisen sanankin, jotka vaihdoimme. Muistan ensimmäisen suudelmamme, josta itseasiassa olemme puhuneet monestikin ja hymyilleet sille. Hän kiinnitti huomioni olemalla jotain, mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Hän ei ollut muuta kuin oma itsensä ja se riitti. En vieläkään ymmärrä, miten sain Hänet kiinnostumaan itsestäni, mutta tässä sitä ollaan ja olen tyytyväinen, enemmänkin. Hän ei ole kuin muut, enkä koskaan voisi löytää toista yhtä hyvää, en edes haluaisi. En etsikään muuta, sillä Hän riittää, eikä Häneen "tyytyminen" ole tyytymistä mihinkään. Hänet minä haluan, ja voisi sanoa, että olen voittanut lotossa, kun minulla on Hänet. Hän on minulle se ainutlaatuinen ihminen, jollainen tulee vastaan elämässä vain kerran. Näin uskon, enkä halua muuta uskoa.

Hänen kanssaan on hyvä olla, helppo ja luonnollinen. Illat Hänen lämpimässä sylissään ja aamut Hänen tiukassa halauksessaan ovat hetkiä, jolloin en vain halua liikkua, jotta hetken lumous kestäisi. Hänen kanssaan on turvallista olla, ei tarvitse pelätä mitään pahaa. Vaikka riitelisimme, niin pian kaikki on taas hyvin ja rakastamme entistä enemmän toisiamme. Kuinka olenkaan kaivannut tätä, että minulla olisi vierelläni Se Oikea, ja nyt minulla on Hänet. Mies, joka rakastaa varauksetta ja osaa osoittaa sen. Mitä muuta nainen voisi pyytää kuin miehen, jota rakastaa ja jolta saa vastarakkautta? Uskollisuutta, rehellisyyttä ja kaikkea sitä normaalia, jota kuuluu parisuhteeseen varmaankin, mutta minä saan myös ne. Niin, hetkittäin jopa ymmärrän sen! Miksen aina voisi ymmärtää?

"Oot tärkeintä ja rakastan sua! <3"

Huonosti käyttäytyvät miehet

2010-01-23T02:52:00.001+02:00

Miten onkaan niin yleistä, että miehet saavat aikaiseksi mähinöitä ja tappeluita baarissa? Mistä riidat alkaa, miksi? Toki myös naiset osaavat tapella baarissa, mutta silti yleisimmin miehet ovat niitä apinoita, jotka lopulta roikkuvat kattoparruissa ja toistensa kurkuissa yrittäessään osoittaa jotain, mitä kaikki eivät edes ymmärrä. Miehekästä, kunnioitettavaa? Tai sitten ei. Ainakin nuo huvit päättyvät yleensä siihen, kun vittupää- ja kullimpi-portsari tulevat lopettamaan apinoinnin ja poistavat huonosti käyttäytyvät asiakkaat ravintolasta. Lue rivien välistä; he poistavat huonosti käyttäytyvät miehet.

Vittupää-portsari on se, joka yleensä hoitaa sen likaisen työn. Hän ei tunne sääliä eikä armoa. Hänellä on valta, eikä kenenkään tarvitse tai oikeastaan kannata hyppiä silmille. Niin, mutta miksi sitä silti yritetään? Miksi ei enää kunnioiteta sitä keltaista lätkää rinnuksessa, jossa lukee selkein kirjaimin "Järjestyksenvalvoja - Ordningsvakt"? Onko niin vaikeaa kunnioittaa ihmistä, joka tekee työtään turvatakseen kaikkien hyvän illan turvallisuuden? Jos itse roikkuu kattoparruissa, sammuu pöytään tai antaa nyrkkiensä puhua, niin ei siitä tarvitse portsarille suuttua! Nykyään tosin on niin mukavaa syyttää aina jotain muuta omista virheistään, niin miksei tosiaan laittaisi ravintolasta poistoa vittupää-portsarin syyksi? Peräänhän kannattaa vielä ne haukut huutaa, helpottaa varmasti tilannetta ja poistettavan omaa oloa. Hauskintahan tässä yhtälössä on se, ettei ehkä tarvitse sitten mennä kyseiseen ravintolaan vähään aikaan omien tekojensa ja sanojensa vuoksi, onko se sitten kivaa, niin onko?

Asiakas sanoo poistotilanteessa, ettei häntä saa taluttaa pois baarista. Niin, no mites hänet sitten pitää poistaa? Ehkä hän olisi toivonut, että hänet kannetaan ulos, tai heitetään niska-perse-otteella, mutta kuinka ollakaan, kyseessä on työturvallisuus kun poistettavaa talutetaan. Ei kyse ole nöyryytyksestä tai muuten vain ärsyttämisestä, vaan puhtaasti kaikkien turvallisuudesta. Jep, ja jos kaveriasi poistetaan, niin miksi ihmeessä pitää mennä huutamaan portsareille asiasta? Eivätköhän he kuitenkin tiedä, mitä ovat tekemässä ja miksi. Onko kaikenlisäksi pakko käydä portsarin päälle, kun tietää miten käy? Onhan se varmaan kivaa, kun lennät ovilasia päin, lattialle ja lopulta makaat naama lumessa käsiraudat ranteissasi, mutta oliko se nyt taas sen arvoista? Tuskin, mutta ainakin sait naurut ja pään pyöritykset osaksesi, sait siis sentään jotain aikaiseksi! Positiivista! ..ei muuten ole.

Kuka hyötyy siitä, että baarissa käyttäydytään huonosti? Ei kukaan, wonder why, eikä sitä kukaan ole toivonutkaan. Ravintola saa rahaa, kun siellä juodaan alkoholia, asiakkaat pitävät kivaa, ja portsarit voivat olla iloisia kun ei tarvitse raportoida häiriköistä ilta toisensa jälkeen. Vain yksi kattoparruapina voi pilata monien illan ja saada itseensä vielä kohdistettua halveksuvia katseita, mutta miksi ihmeessä tämän pitää toistua joka ilta? En ymmärrä, mutta ehkei minun tarvitsekaan. Rähinäviina on rähinäviinaa, joillekin se sopii ja toisille vain ei sovi. Ei, en ole portsari, mutta olen portsarin avovaimo. Ja tämä on vain portsarin elämää.

Portsari ja tämän nainen

2010-01-03T09:57:00.002+02:00

Kuka ja mikä on portsari?
Portsari on apina tai iso mies, joka seisoo ovella ja näyttää pahalta pitäen samalla ns. imagojonoa ravintolan/yökerhon ovella, lainatakseni Hikipediaa. Portsarin työ on availla asiakkaille ovea, ehkä toimia narikassa ja pitää ravintolan järjestystä yllä. He saavat käyttää voimakeinoja, mutta vain tietyissä mittasuhteissa. Portsarille pitää jättää rahaa, tavallaan hyvän työn lisää, on tämä sitten ollut kuinka vittumainen ja ilkeä tahansa. Jostain syystä tämä iso lihasaivo siinä ovella päättää, kuka pääsee ravintolaan sisään ja kuka ei, on sitten kyse humalatilasta tai muuten vain ärsyttävästä naamasta. Eihän portsarin tarkoituksena siis ole houkutella asiakkaita työpaikalleen, eihän? Mmmm, tärkeää taitaa myös olla se, että asiakkaan tarvitsee olla ovelampi kuin portsari, jotta pääsee juhlimaan ravintolaan. Totta vai tarua, ota itse selvää.

Missä, miten ja milloin?
Portsarin tapaa ravintolan ovella, ja jostain syystä naiset ihastuvat heihin. Miksi? Onko se hienoa yrittää iskeä portsaria vai onko siinä kyse jostain muusta? Itse en koskaan ole aiemmin perustanut näistä isoista miehistä, oikeastaan en ole heitä mitenkään noteerannut. Kuinka ollakkaan, tapahtuikin niin, että itse (hullua, mutta totta ja parasta ikinä) nappasin miehekseni ovenkahvan! En kuitenkaan laske itseäni tähän stereotypiseen naisten ryhmään, jotka ihastuvat portsareihin ja yrittävät iskeä heitä omakseen, edes yhdeksi illaksi. Kuka haluaa lopulta miehen, jota yrittää baarin joka toinen nainen, ja joka joutuu flirttailla työkseen koko ajan? Onko se hienoa, onko se oikeasti sitä, mitä naiset hakevat?

Portsarin nainen, kuka ja mikä hän on?
Portsarin naisella pitäisi olla itseluottamusta, ja hyvinkin paljon. Kysyy hermoja katsella, miten oma mies lirkuttelee ja heittää juttua jokaiselle myös naista itseään kauniimmille naisille. Joskus se sattuu, joskus se tuntuu liian pahalle, mutta pakko se vain on kestää. Faktahan se on, että se on naisen oma valinta olla miehensä kanssa, kukaan ei siihen pakota. Kenenkään ei tarvitse tykätä toisen työstä, mutta jos haluaa toisen kanssa olla, se on vain kestettävä. On osattava luottaa toiseen, mutta onhan se hankalaa, kun toisen ammatti on se, mikä on. Oma valinta, ja rehellisesti sanottuna, en kadu yhtään valintaani ottaa miehekseni portsari.

Pelkotiloja

2009-12-07T10:20:00.000+02:00

Parisuhteessa on hetkensä, puolin ja toisin. Joskus tuntuu, että kaikki on täydellisesti, hetken päästä jokin saattaa vaivata ja pelottaa. Missä vaiheessa pitäisi luottaa toiseen täysin, vai saako olla aina varuillaan, ihan vain itseään suojellakseen? Miksi loppujen lopuksi suojelisi itseään, eikö sekin ole epäluottamuslause ja jarruta yhteistä elämää? Ainahan jossain ja jotain sattuu, se on sitä kuuluisaa elämää. Jos luottamus petetään, senhän pitäisi olla sen ajan murhe, ei nykyhetken. Ajatukset eivät aina kuitenkaan mene noin. Joskus sitä vain pelkää tulevaa, vaikkei pelkoon olisikaan mitään aihetta.

Taas sitä huomaa, miten haavoittuva onkaan. Jos toinen sanoisi, ettei enää rakastaisi, miten siitä selviäisi? Itse kun rakastaa, tietää omat tunteensa, ei tulisi mieleenkään, että rakkaus voisi päättyä omalta osalta. Silti sitä pelkää, että toinen lopettaisi rakastamisen. Kaatuisiko silloin, jos toinen sanoisi ettei rakasta, oma maailma, haaveet ja toiveet siitä, mitä tästä kaikesta voisi tulla? Entä, jos kaikki olisikin vain hetken huumaa toiselle, mitä sen jälkeen jäisi itsestä jäljelle? Vain savuavat tuhkat, ihmisraunio, jolle elämä ei olekaan enää iloa? Onko aiheellista pelätä, tai mistä sen tietää, onko pelkoon ylipäänsä aihetta ollenkaan?

Kun rakastaa toista, onko sallittua pelätä? Onko se paha, jos pelkää, että menettää toisen? Pitäisi osata katsoa eteenpäin luottavaisin mielin, mutta entä jos ei vielä voi täysin luottaa? Eihän täydellistä luottamusta saa noin vain, tietty taso on alusta lähtien, mutta loput pitää ansaita. Ei se yhdessä yössä noin vain kasva, ja kasvaako lopulta koskaan? Voiko kukaan sanoa, että luottaa toiseen täysin? Ehkä, ja mahdollisesti myös minä voin sen joskus sanoa. Se pieni pelko menettämisestä pitäisi voittaa, samoin kuin pelko siitä, että toinen tekisi jotain, mikä riskeeraa kauniin suhteen ja sen avaamat mahdollisuudet onnelliseen yhteiseen tulevaisuuteen. Ei se ole niin helppoa, etenkään jos taustalla on epäonnistuneita suhteita, menetyksiä ja valheita. Pitäisi kylläkin tajuta, ettei nykyisyys ole menneisyyttä, mutta sekin vie aikaa. Ei voi verrata nykyistä menneeseen, koska se ei ole reilua eikä lähelläkään totuutta.

Pelko siitä, että menettää rakkaimpansa, on yksi pahimmista. Se raastaa, repii rikki ja hajottaa. Etenkin kun siihen ei ole syytä. Toinen rakastaa ja haluaa olla, mutta jokin pieni neula ujuttautuu päähän ja pakottaa ajoittain pelon menettämisestä pintaan. Tiedän, että minua rakastetaan ja että ei ole syytä pelkoon, mutta miten poistaa tämä neula ja sen syytämä myrkky pois? Viekö aika sen pois ja voin olla vapaa peloista, vai joudunko kärsimään ja miettimään? Ehkä ajallaan epäilys poistuu kokonaan eikä nouse enää pintaan. Peloista pitää päästä eroon, mutta itseään on ehkä kuitenkin hieman suojeltava. Joku viisas onkin joskus sanonut, että tässä maailmassa ainoa, johon voi täysin luottaa, on oma itsensä. Onko siinä perää, en tiedä. Ehkä kuitenkin voin luottaa täysin myös ihmiseen, joka vierelläni sanoo rakastavansa minua nyt ja aina. Niin sen on oltava.

"Ei mikään tuota niin paljon huolta, tuskaa, kipua, kärsimystä, vihaa, pelkoa ja ahdistusta kuin rakkaus, mutta kuitenkin se on kaiken sen arvoista."
(P. Wessman)

Kolme pientä sanaa täynnä merkitystä

2009-11-16T17:46:00.000+02:00

"Minä rakastan sinua", sanat, joita on vaikea lausua ja mahdotonta unohtaa. Joskus tuntuu, että osa ihmisistä sanoo tuon lauseen liian heppoisin perustein, heti ja helposti. Minulle on suuri kynnys lausua nuo sanat julki, koska silloin asiat tietyllä tapaa muuttuvat. Tunteet ovatkin jo syviä, eikä siitä ole oikeastaan enää paluuta. Miksihän pitäisikään olla, eikö kaikki ole hyvin näin?

Rakkaus on yksi vahvimmista tunteista, joita ihmisellä on. Se on jotain niin suurta ja kaunista, että sille ei löydy vertaista. Sitä ei voi kuvailla mitenkään, sen vain tuntee, jos tuntee. Kyllä sen huomaa, kun se osuu kohdalle, tai sitten on sokea. Ihastumisesta rakastumiseen on pitkä tie, jonka jokainen vaihe muokkaa tunteita suuntaansa. Ihastuminen syvenee rakkaudeksi, jos se on tarkoitettu tapahtuvaksi. Ei pidä sekoittaa ihastumista ja rakastumista toisiinsa ja lausua sanoja, joita ei tarkoita. Kukaan ei halua, että tuo lause perutaan, mutta julma totuushan on toisaalta myös se, että rakkauskin voi hiipua, kadota hiljalleen. Tässä tapauksessa näin ei saa käydä, eikä käykään.

Kun lausuu sanat "minä rakastan sinua", tietyllä tavalla odottaa myös kuulevansa ne itse toisen sanomana. Aina se ei tapahdu, koska ihmisillä kehittyy tunteet eri tahtiin. Toisaalta pelottaa, jos ei kuule niitä sanoja itse, mutta miksi pitäisi aina pelätä? Toisen tunteet eivät vain vielä ole siinä pisteessä, ja ehkä hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla musta-valkoista, mutta jos olisi edes sini-punaista niin voisi ymmärtää kaiken taas paremmin.

Kolme pientä sanaa, mutta suuri merkitys. Rakastan, enkä haluaisikaan muuta.

Parisuhde, ei pari suhdetta

2009-11-10T21:38:00.001+02:00

Kahden ihmisen yhteinen elämä on heidän kahden keskinäinen asiansa, eikä sen pitäisi kuulua ulkopuolisille ollenkaan. Parisuhde on kahden elämän yhteenliittymä, jossa kuitenkin molemmilla osapuolilla on omat elämänsä yhteisen elämän rinnalla. Omien elämien kuitenkin pitäisi olla kumppanille avoimet, eikä niissä pitäisi olla mitään salattavaa. Toki on asioita, joista puhutaan vain ystävien kanssa, mutta kuitenkin niiden pitäisi olla sellaisia, jotka eivät loppupeleissä satuta kumppania. Valkoinenkin valhe voi satuttaa, etenkin jos se tulee joskus ilmi.

Mikä saa kaksi ihmistä liittämään elämänsä yhteen? Halu sitoutua, tahto olla jonkun oma? Missä vaiheessa suhdetta tapahtuu mitäkin, vai onko siihenkään oikeastaan mitään kaavaa, mitä/missä/milloin tapahtuu? Eihän siihen ole olemassa aikataulua, jonka mukaan edettäisiin. Jotkut tapailevat monta kuukautta ennen kuin sanovat seurustelevansa, toiset eivät käytännössä olleenkaan tapaile, vaan siirtyvät suoraan parisuhteeseen. Ei ole väärin tehdä asioita omalla tavallaan, mutta tietenkin suhteen kehittyminen saa ajattelemaan sen aikataulua.

Miten ihminen oppii elämään parisuhteessa? Tapahtuuko se vain luonnostaan, vai tarvitseeko sitä opetella? Entä suhteeseen siirtyminen hetken yksinolon jälkeen, miltä se tuntuu? Kuinka hyvin ja nopeasti sitä oppii elämään parisuhteessa sen jälkeen, kun on juuri tottunut elämään yksin ja itselleen? Suhteessa olisi osattava elää ilman harha-askeleita ja tyhmyyksiä, jotta se voisi toimia. Se on aivan mahdollista, jos itseltään löytyy moraalia ja halua olla toisen ihmisen kanssa. Mikään ei ole mahdotonta, ellei siitä tee sitä. Parisuhde ei ole helppoa, mutta siitä saa tehtyä myös täyttä helvettiä, jos ei ole sitoutunut. Kaikki vaatii taistelua, mitään ei saa ilmaiseksi. Miksi ei taistelisi sen eteen, mitä oikesti elämältään haluaa?

"Take it or leave it"

Toinen nainen

2009-10-28T00:20:00.000+02:00

Kuinka nainen voikaan löytää itsensä tilanteesta, jossa hän on se paljon puhuttu ja vihattu toinen nainen? Oliko hän sokea, kun ei huomannut edessään merkkejä, jotka olivat aivan selviä, aivan hänen nenänsä edessä? Miten voi olla mahdollista, ettei hän tajunnut, vai eikö hän sittenkään ymmärtänyt tajuta? Mikä saa naisen suostumaan tilanteeseen, jossa ei ehkä loppujen lopuksi olekaan kuin hävittävää? Tyhmyys, läheisyyden kaipuu, jopa halu löytää elämänsä rakkaus, tai toivo paremmasta ja miehen käytöksen muuttumisesta?

Toinen nainen on kirottu suhteenrikkoja, jota ei arvosta kukaan, vähiten miehen oma nainen, eikä toisaalta kukaan tilanteen ulkopuolinenkaan. Toinen nainen on vihattu ja pelätty, koska hänen takiaan voi menettää paljon, vaikkei hän saisikaan seireenin tavoin houkuteltua varattua miestä itselleen. Mitä toinen nainen oikein tekee, mitkä ovat hänen tarkoitusperänsä? Hajottaako hän vain toisten suhteen, ja jättää sitten miehen nuolemaan haavojaan yksinäisenä? Vai voiko hän tosissaan haluta miehen itselleen ja elää tämän kanssa koko loppuelämänsä?

Mitä ajattelee mies, joka ottaa elämäänsä toisen naisen? Leikkiikö mies, vai onko hän tosissaan? Mistä senkin sitten nainen tietää, mitkä ovat miehen tarkoitusperät, voiko mies olla lopulta kenenkään kanssa tosissaan? Onko mitään kaavaa, mikä paljastaa tulevan, vai pitääkö vain itse miettiä, mihin päänsä tunkee, kun koko suhteen aloittaa valheella? Voiko tällaiseen mieheen luottaa, voiko hänestä tulla koskaan uskollista kenellekään? Voiko oravan pyörä päättyä siihen, että mies löytää naisen, jolle hän haluaa olla uskollinen, vai onko miehellä aina toisia naisia?

Onko nainen tyhmä, jos tyytyy olemaan toinen nainen? Onko hän paha, ilkeä ja ala-arvoinen? Onko jotain väärää etsiä elämänsä rakkautta, mutta päätyäkin toisen naisen asemaan? Eihän sille voi mitään, jos mies on ollut epärehellinen ja onnistunut peittämään tilanteensa täysin. Vai voiko? Tekeekö nainen siinä väärin, jos hän jää tilanteeseen, vai pitäisikö heti kävellä ulos ja jättää mies täysin omaan arvoonsa?

Tilanteen viisaus ja ratkaisut ovat toisen naisen omissa käsissä, jokaisen omassa päätännässä. Kukin tekee itse päätöksensä, ja kantaa siitä vastuun.

Muistan

2009-10-08T04:19:00.000+03:00

Ihmisen muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia, mutta voiko tätä kykyä kuinka hyvin itse säädellä? Jokainen muistiimme jäänyt tapahtuma muokkaa meitä ihmisinä ja ohjaa meitä tekemään elämässämme ratkaisuja myöhemmissä tilanteissa. Mitä muistoja säilytämme mukanamme koko elämän? Mikä meissä tekee päätöksen siitä, mitkä asiat ovat muistamisen arvoisia? Miksi toinen asia on niin tärkeä, että se on muistettava ikuisesti ja toinen niin välinpitämätön, ettei sitä ole tarpeen muistaa enää muutaman tunnin jälkeen? Onko se kiinni tunteista, vai onko siinä jotain muuta logiikkaa? Entä onko siinä kyse vain siitä, mikä koetaan tärkeäksi ja muistamisen arvoiseksi syystä tai toisesta?

Olen ollut ajattelematta tiettyjä asioista elämässäni, mutta kuitenkin ne lyövät läpi muurien alta kuin miekat. Ne muistuvat mieleen kauniina, mutta juuri sen takia ne myös satuttavat. Sattuvat, koska ne ovat sellaisia, joiden ei olisi koskaan halunnut päättyvän. Sellaisia, joita olisi vain halunnut kokea lisää uudelleen ja uudelleen. Muistot, joita kannan sydämessäni, osittain sattuvat, mutta osittain myös saavat hymyilemään. En halua unohtaa niitä hetkiä, joilloin olin kaaoksesta huolimatta onnellinen, enkä myöskään sitä, miten hyvältä tuntui olla hänen sylissään. Edelleenkin näin jälkikäteen ajateltuna hän olisi minulle täydellinen, mutta tiedän realiteetit. Muistan silti kaiken, kyyneleet ja hetken liian pitkään kestäneet halaukset. Onko se väärin muistaa ja kyynelehtiä? Tarkoittaako se sittenkin sitä, että en ole päässyt yli? Oikea kysymys kai olisikin, haluanko koskaan päästä hänestä yli?

Miksi ylipäänsä muistamme tunteita ja ajatuksiamme, miksi muistamme tapahtumia? Joskus tuntuu siltä, että osan menneestä saisi unohtaa aivan täysin, jotta ei enää tarvitsisi palata menneeseen kertaakaan. Joskus muistoissa ei ole mitään, mitä haluaisi kunnolla enää ajatella, ja joskus taas unohtaa jotain, mitä ei missään tapauksessa olisi halunnut. On asioita, jotka haluaisin unohtaa, mutta en voi. Ne palautuvat mieleen, vaikka niitä ei edes kaipaa. Ne viiltävät, palauttavat taas kaiken mieleen, aivan kuin ne tapahtuisivat juuri siinä ja sillä hetkellä. Haavat aukeavat, ja joutuu taas tekemään töitä, jotta voisi hetkeksi unohtaa. Muistaminen ei todellakaan ole aina helpointa, mutta mitä tekisimmekään ilman muistojamme? Luulisin, että elämä ilman muistijälkiä menneisyydestä olisi tyhjää, ehkä merkityksetöntäkin.

Minä muistan, muistatko sinä?

Eteenpäin... milloin?

2009-10-04T01:40:00.000+03:00

Tutustun itseeni uudelleen jokaisen uuden tilanteen kohdalla. Kuka olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa? Luuletko, että todella osaisin täydellisesti vastata? Tiedän, mistä olen tulossa, mutta tuntuu etten koskaan täysin tunne itseäni. Aivan kuin olisin askeleen edellä itseäni. Tiedättekö, elän jo tässä ja nyt, kun ymmärrykseni tuleekin hieman perässä ja oppii vasta tuntemaan minua ja ajatuksiani. Joskus tuntuu, etteivät ajatukseni ja ratkaisuni ole ollenkaan fiksuja, vaan päätän tehdä asioita, joita ei kannattaisi koskaan tehdä. Toki ajoittain teen myös hyviä päätöksiä, joista voin olla onnellinen jälkikäteenkin. Loppujen lopuksi jokainen polku vie eteenpäin, tavalla tai toisella.

Mistä sen tietää, että on valmis kohtaamaan toisen ihmisen ja mahdollisesti päästämään hänet lähelleen? Mistä tietää, että on valmis ottamaan askeleen uuteen maailmaan, jossa voi tulla yllätyksiä? Onko se vain tunne, polte ja halu kohdata tämä ihminen? Voiko sitä edes selittää itselleen? Kai se on luonnollista myös pelätä uuden (tai jopa "vanhankin") ihmisen kohtaamista. On luonnollista olla varuillaan, koska ei voi kuitenkaan olla täysin varma toisen tarkoitusperistä. Ei pelko ja varautuneisuus missään tapauksessa sulje pois sitä, että on valmis kohtamaan toisen ihmisen. Kai sen vain tuntee kun on sen aika? Kai sen vain havaitsee itsestään, että nyt olisi valmis siirtymään eteenpäin elämässään. Entä jos sitä epäileekin? Kannattaako silloin kuluttaa itsensä tai toisen aikaa yhtään enempää kuin mitä on jo kuluttanut?

Mitä itse olen tällä hetkellä? Epäröivä en ole, koska tiedän, mitä haluan. Olen valmis tekemään siirtoja, joita vaaditaan elämän uudelleen rakentamiseksi, tulee sitten altistettua itsensä tuskalle tai ei. Olen jotenkin tällä hetkellä kuitenkin arka tekemään suuria päätöksiä, enkä tule niitä liian nopeasti tekemäänkään. En ole valmis sanomaan tiettyjä lauseita, en ole valmis antamaan itsestäni aivan kaikkea. Tiedän, että joskus pystyn antamaan kaiken, elämään täysillä, mutta nyt juuri jarrutan kuitenkin. Jarrutan, jotta pysyn itse mukana tässä muutoksessa, jota käyn läpi. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi juuri tätä.

SeOikea

2009-09-27T23:26:00.000+03:00

Kukapa ei haluaisi löytää Sitä Oikeaa? Ihmistä, josta on haaveillut ja josta on rakentanut omia visioitaan moneen kertaan. Ihmistä, josta tulisi se, jonka kanssa viettäisi koko elämänsä tapahtui sitten mitä tahansa. Ainakin tv:ssä ja internetissä on helppo nykyään etsiä sitä oikeaa, ja oikeastaan ne avaavat oven uusiin ulottuvuuksiin. Virtuaalisesti voi tosin olla muuta kuin mitä todellisuudessa onkaan, mutta jos itse on oma itsensä, niin on jo hyvällä pohjalla. Mahdollisesti tv:n tai internetin kautta voi tavata ihmisen, jota ei olisi koskaan muutoin löytänyt. Vai olisiko? Jos hän olisikin se oikea, niin eikö kohtalo olisi johdattanut sinut hänen luokseen tavalla tai toisella? Sitä ei kai koskaan tiedä.

Olenko haaveillut siitä oikesta, jota täällä maailmassa olisi minulle vain yksi? Olen, myönnän sen, mutta en enää usko siihen tarinaan, että täällä olisi vain yksi oikea minulle. Uskon, että jokaiselle on täällä montakin oikeaa ihmistä, mutta kaikkia heitä ei vain voi kohdata. Pitää ymmärtää ottaa juuri se oikea, joka osuu kohdalle. Tai entä jos olemme olleet aina väärässä? Entä jos täällä ei olekaan ollenkaan niitä oikeita kenellekään? Ehkä se on vain legendaa, johon uskomme, koska parempaakaan teoriaa ei ole. Entä, jos vain tyydymme siihen, mitä saamme ja siihen, mikä tuntuu sillä hetkellä oikealta ratkaisulta? Entä jos se tunne loppuukin joskus, pitääkö se vain kaivaa takaisin? Mutta eihän tunne siitä oikeasta voi kadota, eihän?

Sitä oikeaa ei kai voisi ohittaa, jos sellaiseen törmäisi. Tiedän, että tuolla jossain on se oikea minulle. En usko, että puhe siitä oikeasta olisi legendaa. Voi olla, että olen väärässä, auttamattoman väärässä, mutta haluan silti uskoa. Ehkä en törmää häneen nyt heti, ehkä en koskaan. Sekin on mahdollista, mutta miksen voisi unelmoida? Olen kyllä tavannut miehen, joka olisi enemmänkin kuin täydellinen ja aivan se oikea minulle, mutta elämä ei aina kulje polkuja, joita sen toivoo kulkevan. Ehkä joskus saan kuitenkin kokea sen täydellisen rakkauden sen oikean kanssa. Sen tunteen, kun mikään ei riitä, mutta kuitenkin kaikki riittää ja tuntuu vain täydeltä.

There's a treasure at the end of the rainbow?

2009-09-20T23:21:00.000+03:00

Sumuinen aamu, kaunista ja rauhallista, kuin unta. Sateenkaari, sateenkaaren pää, voiko olla todellista?! Niinpä niin, lapsuuden tarina sateenkaaren päästä ja siellä olevasta aarteesta romuttuu hetkessä, tulee tyhjä olo. Sateenkaari pakenee, aivan kuin ei haluaisi tulla löydetyksi. Mitä lähemmäs sitä haluaa, sen kauemmaksi se kaikkoaa. Hölmöintä on, että näkee sen kohdan, mihin sateenkaari päättyy, eikä siellä todellakaan näy aarretta! Ei sitä kukaan ole vienyt, koska en ole kuullut siitä vielä. Kyllähän siitä olisi jo uutisoitu, jos joku olisi sateenkaaren päästä aarteen löytänyt. Viimeinen vaihtoehto on, ettei lapsuuden tarina ollutkaan totta, vaan se oli vain sepitettyä kertomusta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kuka siis käski uskoa näihin satuihin? Ehkei kukaan, mutta lapsena sitä vain sokeasti uskoo, aikuisena sitä ehkä entistä sokeammin toivoo.

Satuihin ei voi uskoa. Ei tuolla ole prinssiä valkoisen ratsun kanssa, joka hakee linnaansa ja haluaa elää kanssasi koko loppuelämän ruusuista elämää. Ei ole taloa, jossa seinätkin osaavat puhua, jotta sinulla ei olisi yksinäistä. Jotenkin tuntuu, että jokaisessa sadussa on ensin ongelmansa, mutta lopulta ne saavat onnellisen lopun. Hassua, miksei sitten täällä oikeassa elämässä käy niin, että kun löydät sen oikean, rakastutte ja menette naimisiin, ongelmat katoavat siinä samassa? Ehkä siksi, koska eihän saduissa kerrota kuin että he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. Kukaan ei ole puhunut siitä, että onnellinen voi olla, vaikka olisi ongelmiakin hetkittäin.

Kaipa se vain niin on, että on tyydyttävä elämään tätä todellisuutta, jotta voisi pysyä edes järjissään. Unelmoida saa, mutta ehkä on osattava kuitenkin olla realisti, jottei aivan perse edellä puuhun kiivetä. Eipä tekisi hyvää tippua turhan korkealta alas ja nuolla sitten haavojaan jälkikäteen. Tosin onhan se niinkin, että jälkiviisaus on parasta viisautta, mutta miksi uskoa liian hyvään etukäteen, kun voisi uskoa hieman huonompaan ja sitten yllättyä positiivisesti? Ei elämä ole satua, mutta ehkä siitä voi tehdä ajoittain juhlaa. Satuja on oltava, jotta edes jossain on jotain koskematonta kauneutta, johon ei täällä kukaan tai mikään muu yllä. Sateenkaaret ja onnelliset loput ovat ehkä osa sitä legendaa, jota siirrämme eteenpäin, jottei keneltäkään puuttuisi muistoja hetkistä, joista ei välttämättä muuta muistakaan. Ei ainakaan pehmeä pudotus todelliseen elämään, kun huomaamme, miten sepitettyä sadut ovat, mutta ehkä niin on vain parasta. Karaistuu, vaikkakin julmalla tavalla.

Ei, ei siellä sateenkaaren päässä ollut sitä aarretta. Tai ehkä se aarre olikin se tieto, ettei siihenkään satuun pidä uskoa. Kukapa tietää..

Maksullinen nainen sai uuden merkityksen!

2009-09-12T01:59:00.000+03:00

Nainen kieltäytyy antamasta seksiä, jonka seurauksena mies haukkuu huoraksi. Kyllä, luit aivan oikein, vaikka ehkä et halua uskoa sitä. Outoa, että jokin saa miehen sanomaan noin, sillä käsittääkseni huora tarkoittaa aivan jotain muuta kuin seksistä kieltäytyvää naista! Tähän asti olen kuvitellut, että huora on maksullinen nainen (tai mies), joka antaa rahallista korvausta vastaan seksuaalisia palveluita, ja että huoraksi saatetaan kutsua myös "liian vapaan" seksuaalisuuden omaavaa naista. Siispä missä on kerrottu tai määritelty, että nainen on huora, kun ei anna seksiä miehelle tämän pyynnöstä? Mies on ilmeisen katkera naiselle, kun ei onnistukaan kaatamaan tätä sänkyynsä, ja päättää kostaa tämän sanomalla oikeastaan syytöksistä likaisimman. Seuraavassa lauseessa mies tosin päättää ladata, että rakastaa naista, mutta lopulta taas palataan siihen päätelmään, että nainen on huora. Outoa, eikö?

Mietin, mikä saa miehen sanomaan noin. Päädyin siihen, että katkeruutta sen vain on oltava, oman pahan olon purkamista. Nainen ei anna seksiä, joten miehen ego kokee kovan kolauksen. Joku ei haluakaan häntä vaan torjuu ehdotuksen! Niin, niinkin voi siis käydä. Tällöin auttaa vain se, että naista sanoo huoraksi, koska se tuo miehelle helpotusta. Onko se sitten miehekästä kutsua naista halventavasti? Luulisi, että siitä tulisi huono olo, kun vajoaa niin alas. Tosin enpä usko, että noilla huora sanaa ajattelemattomasti käyttävillä olisi edes omaatuntoa. Voihan olla, että olen väärässä, mutta epäilen suuresti sitäkin. Noh, ajatellaanpa positiivisesti: jos uskaltaa naista sanoa huoraksi päin kasvoja, niin hattua täytyy nostaa. Nimittäin jokaisella sanalla on seurauksensa, ja naisen mieli on aina kiero kuin korkkiruuvi.

Jälkikäteen tämän miehen, joka lausuu tuon halventavan sanan, ei todellakaan tarvitse enää tulla selittelemään mitään. Kerran sanottu, joten sitten voi aina olla sitä mieltä aivan vapaasti. Ei,ei ja ei, tuon sanan takia en vuodata kyyneleitä, mutta tietenkin loukkaannun verisesti. Ei sitä koskaan tule unohtamaan, kuinka pahasti toinen sanoo. Ehkä sen voi antaa anteeksi, mutta siinäkin on se suuri ehkä. Riippuu niin tilanteesta ja tavasta, jolla se sanotaan. Jos sitä hokee monta kertaa peräkkäin, niin turha kuvitella, että anteeksikaan saisi enää. Silloin solvaus on ollut harkittua, eikä sitä mikään enää saa tekemättömäksi. Ei mikään pyyhekumi poista sanaa vastaanottajan silmistä tai korvista, joten solvaaja voi tunkea ne pyyhekuminsa ja selityksensä juuri sinne, minne aurinko ei edes paista!

Naiselle ei sanota noin vain, että tämä on huora. Jos et usko sitä, niin omapa on vikasi - kärsi sitten seuraukset kuin mies.

Semper fidelis - aina uskollinen

2009-09-06T08:05:00.000+03:00

Uskollinen voi olla monella tapaa. Voi olla uskollinen itselleen ja arvoilleen, omille säännöilleen ja periaatteilleen. Voi olla myös uskollinen ystävälleen tai kaverilleen, mutta ehkä se tutuin ja tunnetuin uskollisuuden muoto on uskollisuus parisuhteessa. Siinä suhteessa, jossa pitäisi olla sitoutunut. Suhteessa, jossa jopa pienikin uskottomuus voi hajottaa ja sivaltaa toista kasvoihin pahemmin kuin mikään muu. Suhteessa, jossa pitäisi vallita rakkaus ja luottamus yhteiseen tulevaisuuteen. Uskollisuus on parisuhteen perusta, tai ainakin toimivan sellaisen. Pitää vain muistaa, että jokainen pari määrittelee itse rajansa, joiden sisällä toimii. Niihin ei oikeastaan ulkopuoliset voi edes puuttua.

Semper fidelis, mutta entä jos ei ole aina ollut uskollinen? Voisiko silti laittaa sellaisen tatuoinnin? Se muistuttaisi siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää niinä hetkinä, kun kaikki on romahtamassa. En tarkoita, että uskollisuus tulisi tatuoinnista, vaan että tatuointi uskollisuudesta. Yksikin kerta voi muuttaa elämän suunnan aivan täysin. Se paha olo, itsensä kanssa taistelu ja itseinho muuttaa ihmistä paljon. Siinä käy itsensä kanssa todella tuskallisen keskustelun, jonka aikana kyyneleet virtaavat ja tuntuu, ettei enää kehtaa elää itsensä kanssa. Häpeä, että on antanut periksi jollekin muulle kuin moraalilleen, on liian suuri käsiteltäväksi.

Loppujen lopuksi, voiko kukaan olla aina uskollinen? Voiko elää niin täydellistä elämää, ettei olisi uskoton kenellekään? Aina uskollinen voi tarkoittaa myös niin monia eri asioita kuin jotkut ensimmäisenä ajattelevat. Se, mikä tällä hetkellä ainakin tuntuu itselleni tärkeimmältä, on itselleni uskollisena pysyminen. Uskollisena sille, mitä olen. Uskollisena sille, mitä elämäni on.

Niin tärkeää kuin se on minulle - semper fidelis.

All or nothing

2009-08-30T13:52:00.000+03:00

Kaikki tai ei mitään, eikö olekin yksinkertaista? Et voi saada mitään, jos et halua kaikkea. Jos haluat vain osan, on turha edes kokeilla. Olen varma, että tulet epäonnistumaan, jos kaikki ei kelpaa. Saat tikkuja käteesi, enkä minä todellakaan aio niitä poistaa. Niin ja sama on sitten myös toisinpäin, jos et anna kaikkea, älä anna mitään. En halua vain sitä määrää, jonka sinä olet valmis antamaan, anna kaikkesi jos jotain haluat antaa.

Miksi se onkaan yleistä antaa toiselle vain osan kokonaisuudesta? Miksei voi antaa kaikkea? Onko se itsesuojelua vai vain itsekkyyttä? En halua itse antaa muille oikein mitään, koska pelkään satuttavani itseäni. Juoksen päin seinää, ja kuinka ollakaan, taas huomataan, miten olisi pitänyt osata jarruttaa ajoissa. Nenä lytyssä, vuotaa verta ja sattuu niin paljon ettei voi edes itkeä. Tuttu tarina? Ehkä jopa liian tuttu, mutta pitäisi vain ymmärtää ottaa siitä opiksi. Uudestaan ei viitsisi juosta päin seiniä.

All or nothing, sillä mennään. Jos et anna, et voi saada. Jos et anna kaikkea, et saa mitään. Niin se vain on. Päätä itse.

...mutta...

2009-08-21T11:11:00.000+03:00

Minä olen tiennyt, etten ole elämässäsi ainoa. Olen ollut tietoinen, ettet sinä ole vain yhden naisen mies. Silti se totuus sattuu, yhä uudelleen ja uudelleen. Se iskee minuun kuin sata veistä, repii rikki ja hajottaa todella kipeästi. Entä sitten? Minä välitän sinusta, ja haluaisin olla sinun jos sinä olisit minun. Jos olisin viisas, en varmaan olisi tässä tilanteessa. Niin sanoo ystävänikin. Minun pitäisi laskea irti, mutta.. Niin, taas se mutta. Iso ja paha mutta, joka kumoaa kaiken edellisestä lauseesta tai sen osasta. Muttaa on helppo käyttää, mutta...

Miksi käytämme sanaa mutta, kun se kumoaa edelliset sanat? Eikö olisi jotain parempaa tapaa ilmaista asioita? Ehkä itse alan käyttää jotain muuta tapaa, jos osaan ja muistan. Hankalaa, mutta se voisi toimia. Tai sitten ei, huomaatteko? Liian tottunut käyttämään tuota pientä, ehdottoman tehokasta sanaa, ettei sitä noin vain karsita pois. Sen karsiminen vie aikaa ja voimia, ja voitte vain kuvitella, kuinka monta kirosanaa ehtii sanoa kun se ei onnistu. Voimasanatkaan tosin eivät auta tässä asiassa, parasta jättää ne ihan omaan arvoonsa, tosin eipä niilläkään arvoa oikein ole. Voimasanat ja mutta, ovatko ne välttämätön paha?

Tilanne on tosiaan se, että minun pitäisi laskea irti, mutta en halua. Sinä teet minulle hyvää, mutta toisaalta niin paljon pahaa, että hajotan itseni sinun takiasi. Sinun kanssasi minulla on ihana olla, mutta entä sitten kun se joskus päättyy? Itken karvaita kyyneleitä, joita en haluaisi enää vuodattaa kenenkään takia, niinkö? Tarviiko sen toisaalta päättyä? Kyllä, jos et halua samaa kuin minä. Minä ehkä vielä jaksan uskoa, että sinä sulaisit ikiroudastasi ja haluaisit samaa, mutta en minä voi siihen ikuisesti uskoa. En ole sitä sinulle sanonut, mutta uskon, että sinä tiedät sen. Jos et tiedä, niin kerron sen pian. Mutta... Välttämätön paha ei vain poistu, koska sen avulla on niin helppoa kertoa asioita, kyseenalaistaa ja kumota. Miksi edes siis enää yrittäisin?

Tuntuu, että poltan kynttilääni molemmista suunnista. Tuntuu, etten osaa tehdä ratkaisuja, joita pitäisi. En ole kylläkään halukas tekemään ratkaisua, sillä nyt haluan elää tässä tilanteessa, jota epävarmuus hallitsee. Toivo elää, se nostaa päätään ajoittain todella vahvasti. Sinä haluat ja minä haluan, ehkä vain hetkittäistä, mutta siltikin. Luulen tämän olevan todellista, mutta ehkä tämä on vain fiktiota? Olisiko aika siirtyä eteenpäin? Olisi, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä ilman sinua. Ja jos teen, niin silloin et ole enää elämässäni.

Mutta, miksi se kummittelee edelleen? Eikö muttaa saa poistettua, eikö sille löydy korvaajaa? Joskus sen pitäisi vain kadota, jotta sen avulla ei voisi enää kumota ja muuttaa edellistä lausetta. Tuntuu pahalta, jos kuulee ensin jotain kaunista, ja siihen perään tulee sitten se pahamaineinen mutta. Mihin siinä sitten voisi enää uskoa?

Sanoja sydämestä

2009-08-13T11:52:00.000+03:00

Kaikkea ei ole tehty, kaikkea ei ole sanottu. En ole voinut sanoa kaikkea, en ole uskaltanut. Milloin sen teen, sitä ei koskaan tiedä. Ehkä en vain halua satuttaa itseäni, pudota alas pilvilinnoista (joissa en edes uskalla olla). En halua pettyä, sillä en tiedä, mitä tekisin jos niin kävisi. Sinä tiedät, miltä näytän, miltä tuoksun ja miltä tunnun. Sinä tunnet minut, mutta et kuitenkaan tiedä kaikkea, mitä minussa on. Ehkä sinä opit. Lupaan, että annan sinun tulla lähelle. Pelkään sitä, mutta ei minulla ole valinnanvaraa.

Muistan sen päivän, tarkalleen illan, kun tapasimme. Kävelimme toisiamme kohden, minua hymyilytti. Kohtasin jotain, mitä olin odottanut. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kauniissa saduissa, mutta näinkin on hyvä. Askel kerrallaan, vaikka ne sitten olisivat kuinka pieniä askelia tahansa. Emme kai kumpikaan tiedä, mihin tie vie, mutta katsotaan yhdessä? Ehkä uneni toteutuvat, ja tällä on onnellinen loppu. Ehkä ne eivät toteudu ja tämä hajoaa hetkessä palasiin. En voi pelätä, tärkeintä on viettää kanssasi hetkiä, joita voi myöhemmin muistella. Pitää olla iloinen siitä, mitä tässä ja nyt on. Vain sillä on merkitystä.

En tahtoisi kertoa sinulle vielä kaikkea, en haluaisi pilata hetkeä. Ehkä pelkään liikaa, mutta en kuitenkaan usko, että voisin menettää sinut kokonaan. Meillä on ollut hetkiä, joissa olen ollut iloinen ja onnellinen. Hetkiä, joita saamme varmasti vielä kokea lisää. Jotenkin hymyilyttää. Sinä olet minulle tärkeä ja rakas, saat minut nauramaan ja teet hyvän olon. Kunpa osaisit lukea ajatukseni, jotta ei tarvitsisi kaikkea yrittää pukea sanoiksi. Joskus se vain on liian vaikeaa. Tiedätkö, en jaksaisi odottaa. Nyt juuri on sellainen olotila, että tahdon sinut viereeni heti. Tiedäthän, sylikkäin sohvalla, tiukka halaus?

Hassua, miten tämä kaikki sekoittaa päätäni. Ilman sinua olisin kai hukassa.

Illuusiota?

2009-07-29T11:36:00.000+03:00

Luulemme, että tunnemme ihmiset elämässämme, mutta olemme ajoittain niin pahasti hukassa kuin vain voi olla. Ehkä se on vain ulkokuorta, jota kosketamme päivittäin, emmekä välttämättä pääse kosketuksiin todellisuuden kanssa. Näemme sen, mitä haluamme nähdä, tunnemme sen, mitä meidän on tarkoituskin tuntea. Voimme hallita sitä, mitä toiset meistä tietävät, mutta emme sitä, mitä itse tiedämme muista. Emme voi päättää, miten muut käyttäytyvät ja mitä he meille kertovat, mutta näiden asioiden pohjalta nousee käsityksemme heistä ja heidän elämästään.

Yhtäkkiä elämä voi muuttaa suuntaansa, ja huomaat, kuinka olet sen kaiken keskellä. Seisot siinä miettimässä, mitä ja minne nyt. Ehkä olet yksin, ehkä et ole, mutta varmaa on, ettei kukaan voi täysin sinua ymmärtää. Puhut jollekulle, annat itsestäsi osan. Nyt he näkevät kilpesi alle, vaikkakin vain vähän. He miettivät, oletko muuttunut vai miksi olet erilainen kuin ennen. Ei, et sinä ole muuttunut, olet vain erilaisessa tilanteessa ja käyttäydyt sen mukaan. Illuusio sinun kiillotetusta elämästäsi särkyy muiden silmissä, ja oletkin yhtäkkiä kuin kuka tahansa kadun tallaaja; yhtä haavoittuvainen ja painit samojen ongelmien kanssa. Miksei sitä aiemmin huomattu? Piilotitko todellisen minäsi muilta?

En tiedä, kuinka paljon haluan enää peräänkuuluttaa avoimuutta ja aitoutta. Joskus totuus pelottaa, mutta sitäkin on toisaalta opittava tuijottamaan silmästä silmään. Ehkä se lyö kasvoihin, mutta voithan aina lyödä takaisin. Entä sitten, jos joskus sattuu? Se on oikeastaan tässä elämässä pakollista. Vaikka eläisit pumpulissa, jossain välissä sattuu ja lujaa. Se on karu fakta, jolle ei vain voi mitään, eikä sille pidäkään voida. Ehkä joku satuttaa sinua, mutta saattaa olla, että sinä satutat jotain toista etkä edes huomaa sitä. Jos olet aina avoin ja aito, on täysin mahdotonta olla ottamatta ja antamatta iskuja. Totu siihen. Jälkeenpäin voi vain todeta, että jotkut asiat ovat väistämättömiä.

Ota elämä vastaan sellaisena kuin se tulee. Niin, tai voithan yrittää myös muuttaa sitä. Itse sinä päätät, mitä teet ja mitä itsestäsi annat muille. Päätöksesi kuljettaa sinua eteenpäin, nauti siitä. On se sitten todellisuutta tai illuusiota todellisuudesta, hengitä sitä.

Polku huomiseen

2009-07-23T16:08:00.000+03:00

"Näin unta,
otit kädestäni kiinni,
suutelit, kosketit.
Olit vieressäni,
ohikiitävän hetken
luulin sen olevan todellista.
Näin unta,
olimme kahden,
rakastimme toisiamme.
Olin kanssasi,
seurasin polun loppuun saakka,
siellä ei ollut meitä,
vain kylmä huominen."

On uskallettava astua polulle, tuo se tullessaan sitten mitä tahansa. Jos ei uskalla katsoa kortteja, ei voi koskaan tietää, mitä voisi tapahtua. Ei saa pelätä, mutta toisaalta ei saa myöskään olla liian rohkea. Onkohan sitä kultaista keskitietä ollenkaan? Sen kun löytäisi, niin ehkä olisi helpompaa. Eletäänpä todellisuudessa hetkinen. Eihän kultaista keskitietä kulkiessa kokisi niitä isoimpia tunteita ja hetkiä, joten parasta elää juuri niin kuin elää eikä aina etsiä sitä, mitä ei edes ole.

Tartu tilaisuuteen nyt tässä hetkessä, sitä ei välttämättä tule uudestaan.

Poimintoja hyvästeistä ja haavoista (näkökulma)

2009-07-21T14:37:00.000+03:00

Sä odotat turhaan. Milloin odottaa turhaan? Silloin, kun sitä ei saa vai silloin, kun pettyy? Olen odottanut mielestäni monta kertaa turhaan, mutta en oikein tiedä, miksi ja miten olen määritellyt turhaan odottamisen. Ehkä se on se pettymys, jonka takia niin sanoo. Se, kun asiat eivät mene suunnitellusti, voi aiheuttaa tunteen, että odottaa turhaan. Odottaa jotain, mitä ei sitten saakaan. Jotain, mistä ei sittenkään tule mitään. Pettymys on luonnollinen tunne silloin, mutta kannattaako sanoa "odotin turhaan"? Kun ajattelen takaisin päin elämääni, en kai koskaan ole odottanut turhaan. Vaikkei kaikki ole onnistunut, niin olen oppinut niistäkin tilanteista jotain, mitä voin hyödyntää tulevaisuudessa.

Älä pyydä jäämään, mua sydän määrää. Niin monta kertaa lähtee liikkeelle, koska sydän määrää. Ei halua jäädä paikalleen, etenkään tilanteeseen, jossa ei ole onnellinen. Joskus on vaikeaa olla lähtemättä, kun ei enää tunne mitään. Kun löytää jotain, niin ei sekään sitten välttämättä tunnukaan hetken päästä miltään. Onko se vain niitä hetkiä, kun tunteet ovat jäässä, vai onko se sittenkin jotain pysyvämpää? Pystyykö tunteettomuudella elää niin sanotusti sydänsuruilta turvassa ja piilossa? Vai kääntyykö se joskus itseään vastaan? Pitäisi kokeilla, jotta tietäisin. Uskallanko? Pystynkö olla tuntematta mitään, vaikka välittäisinkin jostain ihmisestä "liikaa"? Tunteet kun eivät kuitenkaan toimi on/off-napin kanssa, jolloin se päätös tunteettomuudesta ei välttämättä onnistu.

Me ollaan irrallaan, ilmaa vaan. Joskus tuntuu, että on irrallaan, kaikesta riippumaton. Joskus tuntuu, että on vain ilmaa, kukaan ei huomaa, ei ymmärrä. Irrallaan voi olla itsestäänkin, tarkastella kaikkea ulkopuolisena, huomata millainen elämä onkaan tai voisikaan olla. Kun on irrallaan kaikesta, helpottaa kummasti. Ei tunne sitä samaa tuskaa ja kipua, jota tuntee ollessaan itsessään kiinni. Ehkä kaikki asiat kaipaavat vain etäisyyttä, jotta niitä voisi ymmärtää paremmin. Ei se ymmärryskään tosin poista sitä tietoisuutta tuskasta, joka kalvaa ja hajottaa. Minussa on haavoja, joiden takia kärsin ja tulen aina kärsimään. Silti voin pyytää: sido mun haavani.

Voitsä olla kiltti ja pitää musta tiukasti?

"Todellista rakkautta on vaikea löytää, vaikea menettää ja mahdotonta unohtaa"

2009-07-15T11:04:00.000+03:00

Olin joskus ihastunut erääseen poikaan, kutsutaan häntä vaikka Petteriksi. Hänen kanssaan vietin kauniin illan, mutta se jäi siihen. Tai siis sen käsityksen minä sain hänen puheistaan. Petteri tahtoi olla sinkku, olla tilivelvollinen tekemisistään vain itselleen. En voinut sille mitään, mutta kyllä se tieto sattui. Minä en vain kelvannut? Ehkä niin tai ehkä ei, sen tietää vain Petteri. Meidän ystävyyskin oli vaakalaudalla, mutta jotenkin onnistuimme pitämään sen kasassa. Yhtäkkiä kaikki muuttui, Petteristä tuli minulle läheisempi. Hän otti minuun itse enemmän yhteyttä muuten vain ja toki hän myös halusi tavata. Sain häneltä mitä ilmeisemmin booty callin eräänä yönä, mutta en herännyt siihen. Ehkä se ei ollutkaan vain booty call, ehkä sen pitikin olla kunnollinen puhelu? Ehkä se oli kaikki oli uuden alkua. Uuden, josta emme tienneet, mitä se onkaan. Emmekä vieläkään tiedä.

Petteri oli minulle rakas jo alusta alkaen. En rakasta häntä, mutta ajatuskin hänen menettämisestään tekee kipeää. Olisi mahdotonta unohtaa hänet, hänen kuvansa on piirtynyt niin vahvasti verkkokalvolleni. Hän on ihminen, jollaista on vaikeaa löytää. Ei jokaisen kiven alta löydy miestä, joka pyytää maalaamaan seiniään tai asentamaan verhotankoja. Hän on muutenkin ainutlaatuinen ihminen, ja hyvin monilla tavoilla. En koskaan halua menettää häntä. Kukaan muu ei voisi saada minua nauramaan samoin kuin Petteri saa. Kukaan muu ei voisi tehdä minulle samanlaista oloa. Niin, ja minä en rakasta häntä. Pidän hänestä, todella paljon. Välitän hänestä, mutta en rakasta. Uskottelenkohan niin vain itselleni? Ei, en voi uskotella. Enhän?

Miten Petteri liittyy todelliseen rakkauteen? Entä jos rakastankin häntä, mutta en ole vain tajunnut sitä? Voiko sitä olla ymmärtämättä tai huomaamatta? Kyllä sen tajuaisi, jos olisi rakastunut, mutta myöntääkö sitä aina itselleen? Rakkaus on iso ja kipeä asia, ja siinä on niin hyvää kuin pahaakin. Miksi siis satuttaisin itseäni rakastamalla unelmaa? Ei, en rakasta Petteriä, en ainakaan vielä. En halua pilata sitä, mitä meillä on, liiallisella tunteilulla. En tee sitä ennenkuin Petteri tekee sen, tosin hän ei voisi koskaan pilata mitään tunteilemalla. Ei koskaan, vaikka mikä olisi. Hän on ihana Petteri, ja hänen vuokseen minä siirtäisin vuoria. Hänen vuokseen antaisin oman elämäni, jos hän vain saisi elää. En minä rakasta, minä välitän?

Unelmamieheni

2009-07-06T19:53:00.001+03:00

Millaisesta miehestä nainen unelmoi? Millainen on se mies, joka kerää naisen huomion itseensä ja niin sanotusti saa vietyä jalat alta? En voi tietenkään väittää, että kaikki naiset olisivat kanssani samaa mieltä, koska olen aivan varma, että eivät he ole! Tämä on siis minun oma näkemykseni unelmamiehestä, sellaisesta uroksesta, josta minä haaveilen.

Ensimmäisenä nainen katsoo ulkonäköön, ei sitä kai vain voi kieltää. Ulkonäöllä on merkitystä, vaikka pinnalliselta se tietysti kuullostaakin. Mies, joka näyttää mieheltä, vetoaa. Sellainen paha poika -tyylinen komistus jotenkin nostaa ne villeimmät ajatukset pintaan. Katseessa on oltava tulta, asenteessa tarpeeksi äijämäisyyttä. Hieman normaalia ruskeampi iho on seksikäs, ja entäs tatuoinnit?! Sellaiset, joilla on joku muukin tarkoitus kuin vain koristaa ihoa, ovat parhaita. Okei, ei tatuointi ole välttämättömyys, mutta myönnetään, että ne toimivat. Samaan hengenvetoon voin todeta, että miehen kropan on oltava treenattu. Sen pitää näyttää siltä, että siitä pidetään huolta. Jos minäkin pidän huolta omasta ulkonäöstäni, niin samaa odotan mieheltänikin.

Miehen on näytettävä ulkoisesti huolitellulta ja siistiltä. Enkä nyt tarkoita, että on käytettävä pukua, vaan että olisi ehjät (ellei sitten tarkoituksella ole rikkinäiset) ja puhtaat vaatteet päällä ja niin edelleen. Hassua, mutta jotenkin olen sitä mieltä, että mieheni olisi oltava vähintään minun pituiseni, koska lyhyempien kanssa ei tule turvallisuuden tunnetta ollenkaan. Yhteenvetona voisi siis todeta, että ulkoisesti on oltava paketti, joka miellyttää silmää. En tarkoita, että olisi oltava täydellinen, mutta siis kyllä miehestä pitää löytyä "sitä jotain". Onko "se jokin" sitten asennetta vai jotain muuta, niin se on tapauskohtaista.

Pelkkä ulkonäkö ei riitä, luonne ratkaisee myös todella paljon. Miehen on ensinnäkin uskallettava ottaa paikkansa elämässäni, ja hänen on niin sanotusti pystyttävä pitämään minut aisoissa. Hänen ei pidä alistaa minua, sillä vaadin suhteessa tasa-arvoisuutta kaikkiin asioihin. Suhteessa mieheltäni vaadin myös puhetta, ajatusten vaihtoa vaikeissakin asioissa. Puhumattomuus jättää jälkensä, ja helpompi on olla suhteessa, jossa molemmat puhuvat ja jakavat tunteensa ja ajatuksensa avoimesti.

Ei varmaan ole yllätys, että unelmieni mies on vastuunsa tunteva, rehellinen, uskollinen ja luotettava. Haluan aidon miehen, joka on oma itsensä häpeilemättä sitä! Hänen on oltava vain minun, ja tietysti toivoisin hänen osaavan osoittaa sen. Unelmieni miehen seurassa voin olla luonnollinen ja hän saa minulle tehtyä olon, jota kukaan muu ei voisi tehdä. Mieheltäni kaipaan ymmärrystä ja tukea asioihin, joita rakastan tehdä. Jos toista rakastaa, eikö silloin ole toisen rinnalla vaikka mitä tapahtuisi? Ehdotonta rakkautta, sitä tarvitsen.

Unelmaani kuuluu myös seksi, jossa tunteet ovat mukana vahvasti. Haluaisin miehen osaavan ottaa minut huomioon, tekevän osansa nautintoni eteen. Pikapanot toki ovat ajoittain ihan mielenkiintoisia, mutta kyllä voin myöntää, että kaipaan kiireetöntä rakastelua, jonka päätteeksi voi kietoutua toisen syliin nauttimaan lämmöstä. En sulje pois uusia kokeiluja ja kokemuksia, mutta aina on muistettava luottamus. Kun rakastaa ja luottaa, seksissäkin voidaan nousta uusiin korkeuksiin.

Niin paljon jää sanomatta, että voin todeta listani perusteella olevani vaativa. En tiedä, onko tuolla missään miestä, joka olisi juuri sellainen, mitä olen edellä kuvaillut. Etsivä löytää? Hah, en usko siihen. Luotan kohtaloon.

Miehen unelma?

2009-07-03T22:18:00.000+03:00

Haluaisin olla nainen, joka pystyy pitämään miehensä tyytyväisenä. Nainen, joka voisi olla onnellinen siitä, ettei hänen miestänsä edes muut naiset kiinnosta. News flash: miehet ovat aina kiinnostuneita myös muista naisista! On kaksi eri asiaa olla kiinnostunut ja tehdä kiinnostukselle jotain. News flashin vuoksi tyydyn tällä kertaa siihen, että haluaisin pitää mieheni tyytyväisenä. Millaisen naisen mies siis oikein haluaa?

Jokainen mies on luultavasti lopulta omanlaisensa, joten naisnäkemys miesten välillä todennäköisesti vaihtelee. Tarviiko naisen olla seksikäs ja näyttävä kaunotar? Selkeästihän sellainen nainen kääntää miehen kuin miehen katseen kaduilla, mutta ovatko seksikkyys ja kauneus kuitenkaan lopullisia kriteereitä kumppanille? Ulkonäkö tietenkin ratkaisee jonkin verran, sillä siihenhän kiinnitetään aivan ensimmäisenä huomiota. Voisin kuitenkin kuvitella, ettei naisen tarvitse olla ulkoisesti "täydellinen" saadakseen miehen, vaan naisesta on lyödyttävä "sitä jotain".

Eiköhän jokainen mies tahdo rinnalleen naisen, joka on rehellinen, uskollinen, huumorintajuinen ja kaikin puolin mukava, eikä nalkuta jokaisesta pienestä asiasta. Mitä muuta naisen pitäisi olla? Ehkä mies tarvitsee naisen, joka pitää hänestä ja kodista huolta. Tiedättehän; pyykit, siivous ja ruoka, toki oikeissa mittasuhteissa. Ehkä joskus selän pesua saunassa ja hierontaa kipeille lihaksille tai muuten vain. Ristiriitaista, mutta naisen pitäisi ehkä olla alistuva ja miellyttää miestä, mutta kuitenkin pystyä myös puolustamaan itseään ja pitämään puolensa. Kukaan tuskin haluaisi elää harmaan hiiren rinnalla, joka vain myötäilee miestänsä ja antaa tämän tehdä kaikki päätökset yksin. Okei, hauskaahan se voi olla hetken aikaa, mutta miehet hei, eikö se pidemmän päälle olisi todella tylsää?!

Niin niin, ja se eräs tärkeä palanen eli seksi. Ilman sitähän miehet eivät yksinkertaisesti tule toimeen! Mies oletettavasti pitää naisesta, joka on seksin suhteen innokas. Mies tahtoo saada nautintoa, ja ehkä jopa suurin osa ajattelee myös kumppaninsa nautintoa samalla. Lelut ja asut piristävät, ja jostain kumman syystä miehet tuntuvat fantasioivan hoitsuista tai Miss Dominoista. Toimintaa pitää olla ja mahdollisimman kuumaa sellaista, eikö? Sanotaan asia yksinkertaisesti: mies taitaa tahtoa sänkyynsä tiikerin, joka pitää huolta hänen nautinnostaan!

Suhteellisen varmasti voin sanoa, että mies haluaa naisen olevan vain hänen omansa ja osoittavan sen selkeästi. Kukapa nyt omaansa tahtoisi jakaa?

Minä, jääprinsessa?

2009-07-02T18:23:00.000+03:00

Tiedätkö sinä, miten helppoa on hajottaa toinen ihminen? Tiedätkö, miten helposti saa toisen sydämen pilkottua palasiin, joita on mahdoton liimata takaisin yhteen? Ei siihen tarvita kuin muutama sana, ehkä puolikas lause. Pitäisi olla jääprinsessa, jotta ei sattuisi niin paljon, mutta ei se olisi kenellekään muulle eduksi. Jääprinsessana voisin kyllä tehdä juuri niin kuin haluaisin, ilman tunteita ja turhia huolia. Olisiko se sen arvoista?

Pieni tarina on paikallaan: Tyttö ihastui ensi silmäyksellä poikaan, jota hän on nyt hetken aikaa tapaillut. Hän on kertonut suhteellisen avoimesti, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän ehkä voisi haluta, mutta ei kuitenkaan ole paljastanut liikaa. Poika on pysytellyt hiljaa, tai ainakin melkein hiljaa. Tyttö on uskaltanut avata sydämensä ja viimein myös antoi itsestään enemmänkin. Turhaanko? Ehkä, ehkä ei. Poika kuitenkin kertoi viimeisimmän jälkeen itsestään enemmän, ja toki asioita, joita olisi ehkä aiemmin pitänyt. Tyttöön sattui ja todella kovaa. Kyse kuitenkin oli väärinymmärryksestä, juuri siitä, mikä voitaisiin helposti välttää. Mutta tyttö oppi, että ajan pitää vain antaa kulua. Ehkä joskus selviää, mitä elämässä tapahtuu, tai ainakin siinä toivossa on todella helpottavaa elää. Ota kaksi askelta eteenpäin, niin huomaat ottaneesi kolmannen taaksepäin, niin se kai myös tässä tilanteessa vain on. Tiedättekö, ei tämän tilanteen takia kannata olla jääprinsessa!

Olenko minä sekaisin, pyörinkö minä vai pyöriikö maailma? Ehkä molempia, mutta syyt ovat hyvät. Minä otan huojuvia askelia eteenpäin, ja matkallani ehkä poimin mukaani sen unelmien prinssin, josta haaveilen. Sinä tiedät kyllä, eikö?

Itkevätkö eläimet?

2009-06-25T10:12:00.000+03:00

Painiskelen itseni kanssa, kun en osaa tehdä ratkaisua. Yksinkertaisestakin saa siis vaikeaa, kun ei vain pysty päättämään. Ärsyttävintä on, että asiaan riittäisi päätös kyllä tai ei. Mikä ihme siinä on, että ei osaa tehdä ratkaisua? Miksi asiaa pitää pyöritellä suuntaan ja toiseen, ja lopulta kaikki on niin isossa solmussa, että alkuperäinen helppo kysymys on muuttanut muotoaan totaalisesti? Tähän voisi sopia kliseinen "naisen logiikkaa", mutta ei tämä ihan niinkään nyt mene.

Joskus sitä toivoisi olevansa vielä lapsi. Voisi vain ihmetellä elämän kummallisuuksia vailla huolta huomisesta. Voisi olla kuin se Saunalahden mainoksen lapsi, ja miettiä, itkeekö eläimet ja mihin valo katoaa. Aikusuus tuo kuitenkin mukanaan vastuuta, jota ei aina jaksaisi kantaa. Tuntuu siltä, että mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampia asioita joutuu kohtaamaan. Lapsille päätökset ovat niin musta-valkoisia, eikä heidän tarvitse miettiä asioita pidemmälle. Toki jo nuorena pitää oppia, että jokaisella pääöksellä ja teolla on seurauksensa, mutta silti se lapsen maailma on erilainen kuin aikuisen.

Pitäisi tehdä päätös, mutta en osaa. Toisaalta tämä menee jo siihen kategoriaan, että en edes halua, enkä oikeastaan jaksaisikaan. Taistelen itseni kanssa ilmeisesti viimeiseen asti, mutta en saa mitään kuitenkaan aikaiseksi. Kohta kysymys on muuttanut muotoaan liian monta kertaa, enkä enää tiedä, mihin asiaan olin ratkaisua hakemassa. Kuitenkin asiaan on vain kaksi vaihtoehtoa: kyllä tai ei.

Kuka minä olen?

2009-06-24T13:08:00.000+03:00

Olen etsinyt itseäni moneen kertaan elämäni aikana. Olen miettinyt, kuka olen ja miksi olen juuri tällainen. Jos luulette, että elämäni on ollut aina kovin helppoa, erehdytte ja pahasti. Ei se toisaalta pelkkää taisteluakaan ole ollut, mutta kuitenkin. Urheilu on aina kuulunut elämääni, mutta en ota sitä nyt enempää esille. Vaikkakin se on hallinnut elämääni suuresti, se ei kuitenkaan ole juuri nyt niin tärkeässä roolissa, että kirjoittaisin siitä enempää.

Olen romantikko ja tulen aina olemaan. Haaveilen rakkaudesta, joka vie jalat alta ja peittää kaiken tuskan allensa. Haaveilen siitä, miten se oikea löytyy, miten hän on lähes täydellinen ja elämä on ruusuilla tanssimista. Unelmoin ihmisestä, joka tuntee minut läpikotaisin ja jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Hei, paluu todellisuuteen: elämä ei ole ruusuilla tanssimista eikä oikea ole aina se oikea, vaikka siltä voisi hetken tuntua. Myönnetään, aina voi haaveilla.

En ole valmis kertomaan kaikkea kaikille, mutta en myöskään ole hiljainen. Olen kuullut monesti, että minuun on helppo tutustua, mutta taas toisaalta olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä. Tiedän, että olen sinänsä helppo luonne, mutta taas toisaalta en. Rakastan ihmisiä ja heidän kanssaan kommunikointia, mutta kuitenkin olen varautunut. En halua satuttaa itseäni tai muuten vain hakata päätäni seinään. Vaikka olisinkin varautunut, olen aina aito oma itseni. En edes jaksaisi esittää muuta kuin olen, toki eri tilanteissa pitää osata käyttäytyä tilanteiden vaatimalla tavalla.

Olette varmaan havainneet aiemmista teksteistäni, että olen esiintynyt lavalla? No joka tapauksessa, kolme vuotta sitten astuin tähän raadolliseen mutta ihanaan kauneus maailmaan. Sen jälkeen olen kilpaillut säästeliäästi, mutta kuitenkin tarpeeksi. Kuvaukset ja kilpailut ovat ihania, niissä syttyy aivan omaan maailmaansa. Sitä tunnetta, kun on yleisön tai kameran edessä, ei voi täysin osata kuvailla. Se on jotain sellaista, mikä pitää itse kokea. Tietenkin tässä altistaa itsensä kritiikin alle, mutta se on vain kestettävä! Tärkeintä kuitenkin on se, että on itseensä tyytyväinen. Minä en kuitenkaan ole, joten siinä on pienoinen ristiriita.

Kokeile tutustua minuun. En ole sitä, mitä heti ensimmäisenä voisit kuvitella. En ole ylpeä, en käännytä ihmisiä pois (ellei ole todella hyvää syytä siihen). Ehkä olen tutustumisen arvoinen, ehkä en. Päätä itse.

Mission hiukset

2009-06-23T09:41:00.000+03:00

Vajaan viikon ajan olen totutellut uuteen minään. Outoa katsoa itseään peilistä, kun sieltä katsoo takaisin nainen, jolla on pitkät hiukset. Olenko se todella minä, olenko minä muka tuollainen?! Jotenkin uskomatonta, että minulla ei ole enää niitä puolipitkiä hiuksia, jotka eivät tykänneet kasvaa. Tai ehkä ne olisivatkin voineet kasvaa, jos olisin jaksanut odottanut sitä enkä käskeä kampaajani niitä lyhentää. Naisten logiikkaa ilmeisesti siis: lyhennetään hiuksia vaikka halutaan pidemmät. Niinhän se toimii, right?

Kun menin kampaajalleni viime viikolla, odotin uusia hiuksiani osittain myös pelonsekaisin tuntein. Entä jos pitkä tukka ei sovikaan minulle?? Huoleni osoittautui täysin turhaksi, vaikkakin muutamat ensimmäiset vilkaisut peiliin olivat täynnä ihmetystä ja epäluuloa. Uusi ulkomuoto toi mukanaan enemmän naisellisuutta. Minulla on tavallaan uusi identiteetti, vaikka olen toki edelleen se sama vanha nainen kuin ennenkin.

Yksi asia on kuitenkin varmaa kun minusta on kyse: hiuksissa on oltava punaista. Tulisielulle tulta, persoonallisuutta peliin.

Puuttuva palanen

2009-06-22T15:40:00.001+03:00

Kesäyön kauneus ja yön herkät sanoitukset saivat minut itkemään. Kaipasin viereeni jotain, mitä siinä ei ollut. Kaipasin sitä tunnetta, joka saa kaiken tuntumaan parhaalta ja rumankin näyttämään kauniilta. Tunnetta, jota ehkä jokainen meistä ajoittain kaipaa. Ehkä puuttuva palanen oli se ihminen, jonka kanssa pystyn jakamaan kaiken. Tai ainakin niin luulen, mutta aina totuus ei ole kuitenkaan sama kuin luulo. Jos saisin palata takaisin päin, tietäisin, mitä tekisin: etsisin sen puuttuvan palasen, koska se olisi voinut olla täysin mahdollista. Vai olisiko?

Ajoittain on vaikeaa ymmärtää toista ihmistä. Helpointa ymmärtäminen on kasvokkain, jolloin näkee toisen ilmeet ja kuulee äänenpainot. Vaikeinta se on silloin, kun yhteydenpito perustuu kirjoittamiseen. On hankalaa ymmärtää jokainen asia täysin oikein. Se johtaa suhteellisen usein väärinymmäryksiin, joita sitten jälkikäteen saa selvitellä. Olisi todella helpottavaa, jos ei olisi väärinymmärryksen mahdollisuutta, mutta se tarkottaa sitä, että pitäisi osata sanoa asiat selkeästi eikä jättää tulkintaa vastaanottajan varaan. Ja senkö pitäisi olla helppoa?

Myönnän, että minulle juuri nyt puuttuvan palasen ymmärtäminen on hankalaa. Toisaalta se ei ole yllättävää, koska hän on mies! Hän on Marsista ja minä Venuksesta, ja niiden välillä taitaa olla valovuosi. Kuitenkin toivon, että vielä joskus nämä pienet oliot Marsista oppisivat kertomaan tunteistaan ja ajatuksistaan selvemmin, jotta ei tarvitsisi arvailla. Tiedän, että vie aikaa luottaa toiseen, mutta joskus on vain pakko avautua, vaikka silloin voi itseään satuttaakin.

Se, mikä ei tapa, vahvistaa?

Urheilun ihanuus

2009-06-08T15:21:00.000+03:00

Naiset ja urheilu. Miksi me naiset seuraamme urheilua? Riippuu tietenkin lajista ja katsojasta. Itse seuraan urheilua, koska rakastan sitä! Urheiluun kuuluu kilpailu, joka saa minut sitä seuraamaan. En tiedä ymmärrättekö te, mutta se tietty tunne, tietty olotila urheilussa, kiehtoo. Myönnettäköön, että seuraan urheilua myös siinä esiintyvien komeiden kilpailijoiden takia.

Päätin eräänä iltana tuossa vähän aikaa sitten katsoa jalkapalloa. Syytä siihen ei tarvitse kovin kauaa miettiä (jos minut tuntee), nimittäin C. Ronaldo sai tämän neidin liimautumaan tv:n eteen. Totta on, että kiinnitin enemmän huomiota Ronaldon ulkomuotoon kuin itse peliin. Tietenkin peliä ja sen taktisia kuvioita tulee seurattua, mutta kieltämättä pelaajien ulkonäkö kiinnostaa himpun verran enemmän. Hyvä kroppaisia komistuksia kentällä shortseissa, ei kai enempää voi peliltä odottaakaan!? Niin, jokuhan voisi kutsua C. Ronaldoa cry baby -nimityksellä, mutta ei ole mahtavampaa kuin mies, joka uskaltaa näyttää tunteensa.

Entäs sitten suomalaisten bravuuri, eli keihäänheitto? Kaksi ylivertaista heittäjää: Tero Pitkämäki ja Andreas Thorkildsen. Siinä todella komeat ja sympaattiset miehet, joilla on raameja. Etenkin norjalainen komistus saa sukat pyörimään jaloissani, ja kenenkään on turha häiritä urheilunautintoani, mikäli vuonojen mies on heittovuorossa. Tietenkin toivon Pitkämäen voittavan, mutta eipä se haittaa, mikäli Thorkildsen sen ykkössijan suomalaisten nenän edestä vie. Tärkeintähän on, että palkintopallilla on komeita miehiä.

Toki urheilun saralla on monia muitakin hienoja lajeja, joita tulee seurattua, mutta kaikki on niin kausikohtaista. On legendaarisia lajeja ja mahtavia urheilijoita. Juoruja ja tositarinoita... Kliseistähän urheilun parissa on se, että missi ja jääkiekkoilija rakastuvat. Oikeastaan kun miettii, niin aina se tunnettu ja menestyvä urheilija käsipuoleensa kauniin naisen löytää. Urheilun ihanuus ja samalla sen karu todellisuus yhdistyvät tavalla, jota ei voi aina ymmärtää.

Sattuu, ei satu, sattuu.. ei satu!

2009-06-07T14:16:00.000+03:00

Ihastuminen ei katso aikaa, paikkaa tai tulevia tapahtumia. Ei se katso hetkeä, eikä se kysy lupaa. On tilanne sitten mikä tahansa, aina voi ihastua. Ihastuminen on ihanaa, ja se voi tapahtua ensi silmäyksellä tai sitten se vie hieman pidempään. Mitä se sitten on? Ei voi antaa tarkkaa vastausta. Ehkä mahanpohjassa se pieni ihana tunne, aivan kuin lentelisi satoja pieniä perhosia ympäriinsä. Se tunne, kun kaikki tuntuu hyvältä, mutta kuitenkin jännittää.

Ihastumisella on kuitenkin huono puolensakin. Jos sen kertoo, altistaa itsensä mahdollisille sydänsuruille. Pahinta on sanoa ihastuneensa saamatta vastakaikua. Siinä tuntee helposti itsensä hölmöksi. Itse ihastut, mutta toinen ei.. Sen kuuleminen on tuskallista ja se saa miettimään, miten paljon itsessään onkaan vikaa. Aivan kuin jotain hajoaisi todella pieniin palasiin, joita ei enää saa liimattua yhteen. Voi sanoa taas itselleen: "Mitäs minä sanoin?!", ja itkeä silmänsä verille. Olen oppinut tosin sen, että kaikesta pääsee yli ajallaan, mutta koskaan ei sydän korjaudu entiselleen. Jokainen takaisku jättää jälkensä.

Ihastumisen kaksi puolta riitelevät keskenään. Tällä hetkellä voitolla kuitenkin taitaa olla ne hyvät puolet, ne hauskat ja ihanat tuntemukset, joita ei voi edes kunnolla selittää. Kuva kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa, mutta ei ihastumiselle ole kuvaa. Onko ihastuminen siis enemmän kuin tuhat sanaa? ..tai enemmän kuin punainen sydäntikkari?

Minä muiden silmin (ja omienkin)

2009-06-01T15:35:00.000+03:00

Tajusin viikonloppuna ollessani vaelluksella, että ulkonäkö ja -kuori voi pettää todella pahasti. Minä vaeltamassa, hmmm.. Vastaantulijoiden näkemys asiasta: hiukset "trendinutturalla", rakennekynnet, kärpäsaurinkolasit, bikinit.. Siis mitä ihmettä, tuo vaeltamassa?! Niin, näin suoraan heidän ajatuksiin: "Ei tuo jaksa tai viitsi kuin korkeintaan tunnin eikä sitäkään ilman valitusta". Mmmmm, katsotaanko?

Otetaanpa minun näkemys asiasta: hiukset oltava nutturalla, jotta niitä ei tarvitse enää uudelleen laittaa nukutun yönkään jälkeen, rakennekynsillä ei ole merkitystä (ellei sitten tarvitse liikaa mönkiä maassa), aurinkolasit on pakko olla olkoon ne sit huvittavat ja hei, jos on kuuma niin miksei vaeltaisi bikineillä! Asiastahan siis voidaan olla montaakin mieltä. Riippuu siitä, miltä kantilta mitäkin asiaa tarkastelee. Kaikenlisäksi, minä vaelsin valittamatta kertaakaan, joten siinä teille, jotka sitäkin epäilitte! Yönkin nukuin -tai siis valvoin- teltassa, eikä aamulla tarvinut hiuksiin koskea. Haha, entäs te epäilijät?

Kun näet minut, älä heti ajattele, etten pysty. Huoliteltu ulkomuoto rakennekynsineen ja laitettuine hiuksineen ei tarkoita, että en pystyisi. Se tarkoittaa vain, että haluan näyttää siltä miltä näytän (toki haluaisin muuttaa itsessäni asioita, mutta ne vaatisivat kirurgin veistä). Ulkonäkö voi pettää ja pahasti, ainakin minun kohdallani. Tutustu minuun, ennenkuin muodostat käsityksesi minusta. Tai jos et tutustu, niin älä ainakaan osoita ennakkokäsitystäsi liian selkeästi. Voit vielä joutua perumaan käsityksesi, ja sitähän sinä et halua tehdä, ethän?

Hyvästi ..vai näkemiin?

2009-05-29T09:48:00.000+03:00

Tuntuupa oudolta. Osa ystävistäni kertoo, että on eronnut rakkaastaan, toiset sanovat että menevät naimisiin, saavat vauvan tai jotain muuta todella ihanaa. Entäpä muuten minä? Minulle ei tapahdu mitään erikoista. Tai ainakaan mitään maininnan arvoista tällä hetkellä, ratkaisut tehtiin jo vähän aikaa sitten. Oikeastaan olen kyllä tyytyväinen tähänkin tilanteeseen, mutta joskus tekisi kyllä mieli kertoa iloisiakin uutisia!

Mikä saa pariskunnat pysymään yhdessä ja tekemään isoja ratkaisuja? Mistä sen tietää, milloin on valmis tekemään ratkaisuja, jotka tulevat vaikuttamaan koko loppuelämään, olkoon ne ratkaisut sitten iloisia tai surullisia? Minun isovanhempani ovat olleet naimisissa noin 40 vuotta, ja tiedän että ovat "kunnes kuolema heidät erottaa". Niinhän siinä vihkivalassakin sanotaan. Mietinpä vain, kuinka moni niistä pareista, jotka menevät tänä kesänä naimisiin, ovat naimisissa vielä 40 vuoden päästä. Erottiinko ennenkin yhtä herkästi ja asiasta vain vaiettiin, vai onko tämä maailma tosiaan muuttunut? Ehkä molempia..

Eroaminen on nykyään jopa -sanotaanko nyt näin, vaikkei paras sanavalinta olekaan- luonnollista. Totuus on se, että huonossa suhteessa ei kannata elää, siinä satuttaa itseään ja ehkä myös suhteen toista osapuolta. Joskus on helpompaa sanoa hyvästi, joskus taas olisi helpompaa jatkaa siinä niin sanotusti tutussa ja turvallisessa. Mieti tarkkaan, oletko oikeasti onnellinen siinä missä olet, vai olisitko onnellisempi yksin tai jossain muualla. Itsensä ja tunteidensa tukahduttaminen ei koskaan ole hyvästä, jokaisen pitää saada olla vapaasti oma itsensä ja tuntea! Haluaisitko sinä vierellesi puolison, joka on kylmä ja etäinen, eikä osoita välittävänsä? Haluaistko elää suhteessa, jossa et saa olla oma itsensä? Omaa elämää ei kannata heittää roskiin, kuten voit vanhoille sukillesi tehdä, vaan siitä pitää tehdä elämisen arvoista!

Milloin on aika sanoa hyvästi? Vai sanotaanko vain näkemiin? Hyvästien jättäminen on lopullisen tuntuista, mutta joskus se vain on ainoa ratkaisu. Yksi asia on selvää: "Kun on jäähyväissuudelman aika, mieti miten onnekas olet, kun olet tuntenut jonkun, jolle on niin vaikeaa jättää hyvästejä".

Minäkö parisuhdeterapeutti?!

2009-05-28T11:20:00.000+03:00

Olen toiminut ystävälleni parisuhdeterapeuttina. En kylläkään tiedä, olenko fiksuin valinta kommentoimaan ja auttamaan, kun omatkin suhteet on tullut hoidettua aina jollain tavalla epäonnistuneesti. Joka tapauksessa, nyt huomaan, miten miehet taistelevat samojen asioiden kanssa kuin naisetkin. Edelliset suhteet jäävät mietityttämään, eikä niistä olekaan helppo päästä yli. Uudet tuulet pelottavat, etenkin aloitteen osalta. Siis onko tämä oikeasti niin? Pakko uskoa, edes tämän kerran.

Mikä siinä on, että edellisen suhteen tapahtumat pyörivät mielessä ajoittain turhankin kauan? Toki asiat on käytävä läpi, jotta voi suhteesta päästä yli. Jokaisella se vie oman aikansa ja jokaisella on oma tapansa. Siltikin liika pohdinta voi olla turmiollista. Entä jos jää kierre, jossa miettii ja pohtii, eikä koskaan osaa laskea irti lopullisesti? Ei tämä tyttö osaa vastata siihen, sillä mennyt on mennyttä. En enää tahtoisi itse palata siihen, mitä joskus oli. Mennyttä ei saa takaisin (tai tietenkin jossain muodossa kyllä, mutta asiat aina muuttuu ja vanhat tapahtumat ei poistu mielestä kokonaan) eikä siinä voi eikä kannata enää elää. Tärkeintä on huomata tämä hetki ja katsoa tulevaisuuteen!

"Entä jos en vielä avaisikaan keskustelua, odotan hetken?" Ehei, mitä pidemmälle pitkität sitä, sitä vaikeampaa siitä tulee. Ei kannata jättää kaikkea huomiselle, sillä havahdut vielä jonain päivänä, että se huominen on ollut ja mennyt jo kuukausia sitten. Toimi, tee se, mitä haluat tehdä! Älä pelkää, että satutat itsesi. Tiedät itsekin, että selviät siitä kyllä, vaikka yrityksesi torjuttaisiin. Pitää olla rohkea, luottaa itseensä. Jos ei kokeile, niin miten voisi tietää, miten käy?

Ei voi sivuuttaa noin vain

2009-05-26T14:07:00.000+03:00

Ilman miehiä ei voi elää, mutta elämä niiden kanssa tuntuu myös ajoittain vaikealta. Tai hankalalta oikeastaan, kun ei voi tietää, mitä heidän päässään aina liikkuu. Ehdotus jos toinenkin on ollut pakko sivuuttaa, koska ei halua mennä tilanteeseen, jossa olisi ehkä sittenkin kiusaantunut olo. Miten olisi, jos joskus tietäisi alusta lähtien, mikä miehen suunnitelma on?

Minun elämässäni miehet ovat tärkeitä ja toisaalta taas eivät niin tärkeitä. On muutamia, joita kaipaa, ja muutamia, jotka haluaa vain unohtaa. Ajoittain on ärsyttänyt turha yrittäminen, jota eräät ovat harjoittaneet, mutta onhan se toki imartelevaakin. En kuitenkaan aivan täysin ymmärrä, miksei sana "ei" mene perille kun sen tosissaan sanoo? Niin, meneekö se nyt kaikille naisillekaan, jos mies sanoo ei? Tuskin.. Joten taidamme taas olla samassa veneessä, ehkä jopa ilman airoja!

Tein sopimuksen ystäväni Niilon kanssa; jos emme ole vuoteen 2020 mennessä mennyt naimisiin omilla tahoillamme, niin silloin aloitamme parisuhteen. Hassuinta, Niilo on itse kihloissa ja he saivat juuri poikavauvan avovaimonsa kanssa. Sopimus on kuitenkin sopimus, ja onhan 11 vuotta pitkä aika..

Minun reviirini

2009-05-25T13:21:00.000+03:00

Auringossa taas makaamassa, aikaa ruskettaa itseään kun on lomalla. Tervettä? Ehkä ei, ja kohta olen varmaan jo liian vanhan näköinen. Hassua, miten rusketusta ihannoidaan, vaikkakin sen hankkiminen ei aina ole terveydelle hyväksi. Okei, onhan itseruskettavia voiteitakin, mutta tuleehan niidenkin käyttäminen kalliiksi eikä lopputulos ole aina tasainen. Joka tapauksessa, on se auringon palvominen sitten kuinka epäterveellistä tahansa, minä makaan auringossa nyt! Turha tulla sanomaan, että olisin hölmö, tiedän sen jo sanomattakin.

Tiedättekö, että aina ei kannata astua toisen reviirille noin vain? Joillain se oma reviiri on fyysinen, toisilla psyykkinen. Joillain se on noiden kahden sekoitus. Luulisin, että kuitenkin jokaisella on oma tilansa, jonka vaatii tilanteessa kuin tilanteessa. Kaikkia ei vain halua liian lähelle, ja oikeastaan itse pidän tietyn rajan myös läheisimpien ihmisten kanssa. Oma reviiri on kuitenkin omaa tilaa, ja en aio antaa kenenkään päästä sille, ellen niin halua. Siten säästän itseäni tilanteilta, joissa en halua olla, ja etenkin ihnmisiltä, jotka voisivat minua satuttaa.

Tänään mieleeni tuli, miten tylsää olisi olla täydellinen. Olisi ulkonäöllisesti parasta mitä voi olla, luonteeltaan täydellinen ja tekisi kaiken juuri oikein, oikealla tavalla. Ei tietäisi, mitä voisi itsessään parantaa ja miten voisi olla parempi! Jokainen pitäisi täydellisenä, eikä kukaan osaisi sanoa mitään rakentavaa kritiikkiä. Täydellisen ihmisen yksi ainoa virhe onkin, että hän on täydellinen! Ehkä tulee yllätyksenä tai sitten ei, mutta en minä ainakaan haluaisi olla täydellinen..

Unelmia

2009-05-21T19:09:00.000+03:00

Jokaisella on unelmia, joita haluaisi toteuttaa. Jotkut pystyvät toteuttamaan haaveensa, toiset eivät. Ei se silti sitä tarkoita, että jotkut unelmat olisivat toisia huonompia, jos ne eivät vain toteudu. Kerronko, mistä minä haaveilen? Noh, halusitte tai ette, kerron joka tapauksessa.

Tahtoisin lentää, tai siis tarkalleen olla kyydissä, kun joku muu lentää. Voin jo kuvitella sen mielessäni: pilvetön taivas, ihanat maisemat koneesta jollekin vesistölle ja tietenkin komea lentäjä! Haluaisin kokeilla, onko ilmassa se tunne, että olisi vapaa kaikesta. Tulisiko siellä olotila, että voi laskea irti kaikesta muusta edes hetkeksi? Ehei, en tarkoita nyt mitään jumbojettilentoa, vaan pienkonelentoa. Unelmastani voisi jopa tulla totta. Hei kapteeni, vie minut jo lennolle!

Naapurisuhdetta parhaimmillaan

2009-05-18T20:56:00.000+03:00

Herään koiran haukuntaan, voi kiitos ihanat naapurit ja teidän koiranne! Nousen ylös ja menen sohvalle, ehkä tänne ei kaikki äänet niin helposti kuulu. Saan taas nukuttua hetken, vaikka on todella valoisaa. Lopulta havahdun puhelimen ääneen ja vastaan ystäväni puheluun. ”Ihanan lämmintä ulkona.” Menen etupihalle kokeilemaan, jos ulkona olisi oikeasti bikinikeli. Katson etupihalle, jossa oli vielä illalla nurmikko, joskin hieman huonokuntoinen.

MITÄ IHMETTÄ!? Meidän pihalta nurmikko on nyt kadonnut ja tilalle on tullut kiviä! Naapurisopu on loppu nyt, tämä ei todellakaan käy. Kuka kaikenlisäksi haluaa koristella pihaa kivillä, ja vielä naapureiden?! On ihan sallittua olla laajentamatta omaa pihaansa toisten pihoille, oman reviirin on vain riitettävä. Hmm, taitaa ensi yönä sataa naapurin kynnykselle kiviä ja multaa. Timanttituijan voin kyllä pitää, sehän näyttää ihan hienolta sitten siinä korjatun nurmikon kanssa, eikö?

Täydellisiä hetkiä

2009-05-18T09:57:00.000+03:00

On täydellisiä pieniä hetkiä. Niitä, kun et voi edes selittää, miltä tuntuu. Siinä se juuri onkin, jokainen kokee täydellisyyden omalla tavallaan, eikä sitä vain pysty kertomaan, mitä se on. Täydellinen hetki on täydellinen hetki, ilman mitään selityksiä ja lisämausteita. Sen vain tietää, kun sitä hetkeä elää.

Tosipaikka. Jotain tapahtuu minussa: hymy, ilmeet, eleet ja asenne löytyvät. Ahaa, olen siis elossa! En tiedä, mistä se johtuu, mutta olen elementissäni ja täysin vapaa. Nautin jokaisesta hetkestä niin paljon kuin pystyn ja enemmänkin. Se on ohi, aika siirtyä takavasemmalle. Tavarat kasaan ja uupuneena kotimatkalle. Matkalla ulos joku poika tarttuu käteeni ja sanoo "Sä olit kyllä mun suosikki". Hymyilen ja kiitän häntä. Täydellinen päätös täydelliselle show'lle.

Halaus ja hymy, niin alkoi ilta, jonka tulen aina muistamaan. Kävelimme hetken auringossa, yhdessä kovin lähekkäin. Ihastuin ensi silmäyksellä. Hän esitteli minulle kotinsa. Puhuimme ja katsoimme toisiamme. Hän piti minua sylissään, minä häntä. Vaihdoimme hellän suudelman, jollaiseen kukaan muu ei voi edes pystyä kuin hän. Nauroimme. Ne olivat täydellisiä hetkiä, jotka päättyivät auringonlaskuun ja viimeiseen suudelmaan. Pyyhin nyt juuri kyyneleen, minulla on jotain kaunista, mitä voin muistella.

Tervetuloa tulevaisuus, tervetuloa elämä!

2009-05-15T08:45:00.000+03:00

Mietin elämääni taaksepäin. Havahdun, oikeastaan minulle onkin tapahtunut paljon kaikenlaista! Mistä aloittaisin? Ei, en aloita alusta. En ole siihen valmis, en nyt enkä ehkä koskaan. Elämäni koostuu paloista, joista tulee rakentumaan kokonaisuus. Kaikki on vielä kesken, aina tulee uusia paloja. Viimeinen tulee sitten joskus, kun sen aika on. En halua miettiä sitä.

Elämässäni oli ihminen, jonka piti aina olla minulle tärkeä ja tukea minua kaikessa. Niin, siis tosiaan, oli. En enää kestänyt. Tiedättehän, "kyllä pidän yhteyttä", "autan aina kaikessa" ja muita kuluneita lauseita, joiden mukaan ei kuitenkaan toimita. Lopulta laitoin viestin, etten enää jaksa, on aika luovuttaa. En halunnut jatkuvasti pettyä suhteessa, jota en ollut itse valinnut. Enkä edes ollut valinnut tätä ihmistä elämääni! Olin pettynyt liian monta kertaa, kokenut tarpeeksi rikottuja lupauksia. En jaksanut, oli helpompi luovuttaa. Viestin laitettuani pystyin huokaamaan: "Et voi enää satuttaa, isä". Vastausta en ole saanut, enkä enää kaipaa sitä.

Viimeiset vuodet ja etenkin muutamat viimeiset viikot ovat opettaneet minulle paljon itsestäni ja elämästäni. Olen uskaltanut ottaa kaiken omiin käsiini, tehdä juuri niin kuin haluan. Olen oppinut olemaan minä ja hengittämään vapaasti, olen löytänyt itseni. Tietenkin on hetkiä kun mietin, kuka olen ja miksi, mutta niitä on kaikilla (toivottavasti). Myönnän, että on myös aikoja, jolloin tuntuu, että joudun etsimään itseäni kaiken keskeltä. Tilanteet muuttuvat, jolloin kaikki muukin muuttuu, ja joutuu hetken etsimään elämänsä suuntaa. On vain sopeuduttava. Sitä olen tehnyt, uskokaa pois.

Ei voisi nykyään uskoa, mutta vielä nelisen vuotta sitten olin "poikatyttö" ja vihasin muun muassa hameita! Voi luoja, mitä elämäni olisikaan nyt ilman hameita, korkeita korkoja tai muuten vain ihania kenkiä, rakennekynsiä... Ehkä olen pinnallinen, mutta entä sitten?! Elämääni kuuluu nyt se, että olen huoliteltu. En tiedä, kuinka suurta osaa se tulee näyttelemään tulevaisuudessa, mutta sen näkee ajallaan. Elän juuri nyt, tässä hetkessä!

Otanko riskin?

2009-05-14T14:50:00.000+03:00

On hetkiä, kun on paljon sanottavaa. Vastapainona on hetkiä, kun ei löydy sanoja. Joskus on vain parasta olla hiljaa, vaieta, vaikka kuinka tahtoisi tuoda oman ajatuksensa julki. Entä jos kukaan ei sitten ymmärrä? Niin, entä jos.. Mutta entä jos ei ymmärretä sittenkään, kun asiansa sanoo? Kuka tietää.. Elämä on täynnä riskejä, joskus on vain uskallettava ottaa omansa.

Tämäkin on tietynlainen tapa ottaa riski. Antaa omat ajatuksensa muiden silmille nähtäväksi. Kuitenkin harkittua, toisin kuin puhuminen. Tiedän, että kaikki ei voi ymmärtää minua, mutta teen tätä siitä huolimatta. Ei ole aikaa pelätä muiden mielipidettä! Otan askeleen taas kohti uutta, iloisena siitä, että viimein uskallan. Onko tämä vain uutta ja ihmeellistä, vai onko tämä merkki siitä, että viimein olen valmis olemaan oma itseni? En tiedä. Aika ottaa siitä selvää.