Sattuu, ei satu, sattuu.. ei satu!

Ihastuminen ei katso aikaa, paikkaa tai tulevia tapahtumia. Ei se katso hetkeä, eikä se kysy lupaa. On tilanne sitten mikä tahansa, aina voi ihastua. Ihastuminen on ihanaa, ja se voi tapahtua ensi silmäyksellä tai sitten se vie hieman pidempään. Mitä se sitten on? Ei voi antaa tarkkaa vastausta. Ehkä mahanpohjassa se pieni ihana tunne, aivan kuin lentelisi satoja pieniä perhosia ympäriinsä. Se tunne, kun kaikki tuntuu hyvältä, mutta kuitenkin jännittää.

Ihastumisella on kuitenkin huono puolensakin. Jos sen kertoo, altistaa itsensä mahdollisille sydänsuruille. Pahinta on sanoa ihastuneensa saamatta vastakaikua. Siinä tuntee helposti itsensä hölmöksi. Itse ihastut, mutta toinen ei.. Sen kuuleminen on tuskallista ja se saa miettimään, miten paljon itsessään onkaan vikaa. Aivan kuin jotain hajoaisi todella pieniin palasiin, joita ei enää saa liimattua yhteen. Voi sanoa taas itselleen: "Mitäs minä sanoin?!", ja itkeä silmänsä verille. Olen oppinut tosin sen, että kaikesta pääsee yli ajallaan, mutta koskaan ei sydän korjaudu entiselleen. Jokainen takaisku jättää jälkensä.

Ihastumisen kaksi puolta riitelevät keskenään. Tällä hetkellä voitolla kuitenkin taitaa olla ne hyvät puolet, ne hauskat ja ihanat tuntemukset, joita ei voi edes kunnolla selittää. Kuva kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa, mutta ei ihastumiselle ole kuvaa. Onko ihastuminen siis enemmän kuin tuhat sanaa? ..tai enemmän kuin punainen sydäntikkari?