Poimintoja hyvästeistä ja haavoista (näkökulma)
Sä odotat turhaan. Milloin odottaa turhaan? Silloin, kun sitä ei saa vai silloin, kun pettyy? Olen odottanut mielestäni monta kertaa turhaan, mutta en oikein tiedä, miksi ja miten olen määritellyt turhaan odottamisen. Ehkä se on se pettymys, jonka takia niin sanoo. Se, kun asiat eivät mene suunnitellusti, voi aiheuttaa tunteen, että odottaa turhaan. Odottaa jotain, mitä ei sitten saakaan. Jotain, mistä ei sittenkään tule mitään. Pettymys on luonnollinen tunne silloin, mutta kannattaako sanoa "odotin turhaan"? Kun ajattelen takaisin päin elämääni, en kai koskaan ole odottanut turhaan. Vaikkei kaikki ole onnistunut, niin olen oppinut niistäkin tilanteista jotain, mitä voin hyödyntää tulevaisuudessa.
Älä pyydä jäämään, mua sydän määrää. Niin monta kertaa lähtee liikkeelle, koska sydän määrää. Ei halua jäädä paikalleen, etenkään tilanteeseen, jossa ei ole onnellinen. Joskus on vaikeaa olla lähtemättä, kun ei enää tunne mitään. Kun löytää jotain, niin ei sekään sitten välttämättä tunnukaan hetken päästä miltään. Onko se vain niitä hetkiä, kun tunteet ovat jäässä, vai onko se sittenkin jotain pysyvämpää? Pystyykö tunteettomuudella elää niin sanotusti sydänsuruilta turvassa ja piilossa? Vai kääntyykö se joskus itseään vastaan? Pitäisi kokeilla, jotta tietäisin. Uskallanko? Pystynkö olla tuntematta mitään, vaikka välittäisinkin jostain ihmisestä "liikaa"? Tunteet kun eivät kuitenkaan toimi on/off-napin kanssa, jolloin se päätös tunteettomuudesta ei välttämättä onnistu.
Me ollaan irrallaan, ilmaa vaan. Joskus tuntuu, että on irrallaan, kaikesta riippumaton. Joskus tuntuu, että on vain ilmaa, kukaan ei huomaa, ei ymmärrä. Irrallaan voi olla itsestäänkin, tarkastella kaikkea ulkopuolisena, huomata millainen elämä onkaan tai voisikaan olla. Kun on irrallaan kaikesta, helpottaa kummasti. Ei tunne sitä samaa tuskaa ja kipua, jota tuntee ollessaan itsessään kiinni. Ehkä kaikki asiat kaipaavat vain etäisyyttä, jotta niitä voisi ymmärtää paremmin. Ei se ymmärryskään tosin poista sitä tietoisuutta tuskasta, joka kalvaa ja hajottaa. Minussa on haavoja, joiden takia kärsin ja tulen aina kärsimään. Silti voin pyytää: sido mun haavani.
Voitsä olla kiltti ja pitää musta tiukasti?
Älä pyydä jäämään, mua sydän määrää. Niin monta kertaa lähtee liikkeelle, koska sydän määrää. Ei halua jäädä paikalleen, etenkään tilanteeseen, jossa ei ole onnellinen. Joskus on vaikeaa olla lähtemättä, kun ei enää tunne mitään. Kun löytää jotain, niin ei sekään sitten välttämättä tunnukaan hetken päästä miltään. Onko se vain niitä hetkiä, kun tunteet ovat jäässä, vai onko se sittenkin jotain pysyvämpää? Pystyykö tunteettomuudella elää niin sanotusti sydänsuruilta turvassa ja piilossa? Vai kääntyykö se joskus itseään vastaan? Pitäisi kokeilla, jotta tietäisin. Uskallanko? Pystynkö olla tuntematta mitään, vaikka välittäisinkin jostain ihmisestä "liikaa"? Tunteet kun eivät kuitenkaan toimi on/off-napin kanssa, jolloin se päätös tunteettomuudesta ei välttämättä onnistu.
Me ollaan irrallaan, ilmaa vaan. Joskus tuntuu, että on irrallaan, kaikesta riippumaton. Joskus tuntuu, että on vain ilmaa, kukaan ei huomaa, ei ymmärrä. Irrallaan voi olla itsestäänkin, tarkastella kaikkea ulkopuolisena, huomata millainen elämä onkaan tai voisikaan olla. Kun on irrallaan kaikesta, helpottaa kummasti. Ei tunne sitä samaa tuskaa ja kipua, jota tuntee ollessaan itsessään kiinni. Ehkä kaikki asiat kaipaavat vain etäisyyttä, jotta niitä voisi ymmärtää paremmin. Ei se ymmärryskään tosin poista sitä tietoisuutta tuskasta, joka kalvaa ja hajottaa. Minussa on haavoja, joiden takia kärsin ja tulen aina kärsimään. Silti voin pyytää: sido mun haavani.
Voitsä olla kiltti ja pitää musta tiukasti?
Kommentit
Lähetä kommentti