...mutta...
Minä olen tiennyt, etten ole elämässäsi ainoa. Olen ollut tietoinen, ettet sinä ole vain yhden naisen mies. Silti se totuus sattuu, yhä uudelleen ja uudelleen. Se iskee minuun kuin sata veistä, repii rikki ja hajottaa todella kipeästi. Entä sitten? Minä välitän sinusta, ja haluaisin olla sinun jos sinä olisit minun. Jos olisin viisas, en varmaan olisi tässä tilanteessa. Niin sanoo ystävänikin. Minun pitäisi laskea irti, mutta.. Niin, taas se mutta. Iso ja paha mutta, joka kumoaa kaiken edellisestä lauseesta tai sen osasta. Muttaa on helppo käyttää, mutta...
Miksi käytämme sanaa mutta, kun se kumoaa edelliset sanat? Eikö olisi jotain parempaa tapaa ilmaista asioita? Ehkä itse alan käyttää jotain muuta tapaa, jos osaan ja muistan. Hankalaa, mutta se voisi toimia. Tai sitten ei, huomaatteko? Liian tottunut käyttämään tuota pientä, ehdottoman tehokasta sanaa, ettei sitä noin vain karsita pois. Sen karsiminen vie aikaa ja voimia, ja voitte vain kuvitella, kuinka monta kirosanaa ehtii sanoa kun se ei onnistu. Voimasanatkaan tosin eivät auta tässä asiassa, parasta jättää ne ihan omaan arvoonsa, tosin eipä niilläkään arvoa oikein ole. Voimasanat ja mutta, ovatko ne välttämätön paha?
Tilanne on tosiaan se, että minun pitäisi laskea irti, mutta en halua. Sinä teet minulle hyvää, mutta toisaalta niin paljon pahaa, että hajotan itseni sinun takiasi. Sinun kanssasi minulla on ihana olla, mutta entä sitten kun se joskus päättyy? Itken karvaita kyyneleitä, joita en haluaisi enää vuodattaa kenenkään takia, niinkö? Tarviiko sen toisaalta päättyä? Kyllä, jos et halua samaa kuin minä. Minä ehkä vielä jaksan uskoa, että sinä sulaisit ikiroudastasi ja haluaisit samaa, mutta en minä voi siihen ikuisesti uskoa. En ole sitä sinulle sanonut, mutta uskon, että sinä tiedät sen. Jos et tiedä, niin kerron sen pian. Mutta... Välttämätön paha ei vain poistu, koska sen avulla on niin helppoa kertoa asioita, kyseenalaistaa ja kumota. Miksi edes siis enää yrittäisin?
Tuntuu, että poltan kynttilääni molemmista suunnista. Tuntuu, etten osaa tehdä ratkaisuja, joita pitäisi. En ole kylläkään halukas tekemään ratkaisua, sillä nyt haluan elää tässä tilanteessa, jota epävarmuus hallitsee. Toivo elää, se nostaa päätään ajoittain todella vahvasti. Sinä haluat ja minä haluan, ehkä vain hetkittäistä, mutta siltikin. Luulen tämän olevan todellista, mutta ehkä tämä on vain fiktiota? Olisiko aika siirtyä eteenpäin? Olisi, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä ilman sinua. Ja jos teen, niin silloin et ole enää elämässäni.
Mutta, miksi se kummittelee edelleen? Eikö muttaa saa poistettua, eikö sille löydy korvaajaa? Joskus sen pitäisi vain kadota, jotta sen avulla ei voisi enää kumota ja muuttaa edellistä lausetta. Tuntuu pahalta, jos kuulee ensin jotain kaunista, ja siihen perään tulee sitten se pahamaineinen mutta. Mihin siinä sitten voisi enää uskoa?
Miksi käytämme sanaa mutta, kun se kumoaa edelliset sanat? Eikö olisi jotain parempaa tapaa ilmaista asioita? Ehkä itse alan käyttää jotain muuta tapaa, jos osaan ja muistan. Hankalaa, mutta se voisi toimia. Tai sitten ei, huomaatteko? Liian tottunut käyttämään tuota pientä, ehdottoman tehokasta sanaa, ettei sitä noin vain karsita pois. Sen karsiminen vie aikaa ja voimia, ja voitte vain kuvitella, kuinka monta kirosanaa ehtii sanoa kun se ei onnistu. Voimasanatkaan tosin eivät auta tässä asiassa, parasta jättää ne ihan omaan arvoonsa, tosin eipä niilläkään arvoa oikein ole. Voimasanat ja mutta, ovatko ne välttämätön paha?
Tilanne on tosiaan se, että minun pitäisi laskea irti, mutta en halua. Sinä teet minulle hyvää, mutta toisaalta niin paljon pahaa, että hajotan itseni sinun takiasi. Sinun kanssasi minulla on ihana olla, mutta entä sitten kun se joskus päättyy? Itken karvaita kyyneleitä, joita en haluaisi enää vuodattaa kenenkään takia, niinkö? Tarviiko sen toisaalta päättyä? Kyllä, jos et halua samaa kuin minä. Minä ehkä vielä jaksan uskoa, että sinä sulaisit ikiroudastasi ja haluaisit samaa, mutta en minä voi siihen ikuisesti uskoa. En ole sitä sinulle sanonut, mutta uskon, että sinä tiedät sen. Jos et tiedä, niin kerron sen pian. Mutta... Välttämätön paha ei vain poistu, koska sen avulla on niin helppoa kertoa asioita, kyseenalaistaa ja kumota. Miksi edes siis enää yrittäisin?
Tuntuu, että poltan kynttilääni molemmista suunnista. Tuntuu, etten osaa tehdä ratkaisuja, joita pitäisi. En ole kylläkään halukas tekemään ratkaisua, sillä nyt haluan elää tässä tilanteessa, jota epävarmuus hallitsee. Toivo elää, se nostaa päätään ajoittain todella vahvasti. Sinä haluat ja minä haluan, ehkä vain hetkittäistä, mutta siltikin. Luulen tämän olevan todellista, mutta ehkä tämä on vain fiktiota? Olisiko aika siirtyä eteenpäin? Olisi, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä ilman sinua. Ja jos teen, niin silloin et ole enää elämässäni.
Mutta, miksi se kummittelee edelleen? Eikö muttaa saa poistettua, eikö sille löydy korvaajaa? Joskus sen pitäisi vain kadota, jotta sen avulla ei voisi enää kumota ja muuttaa edellistä lausetta. Tuntuu pahalta, jos kuulee ensin jotain kaunista, ja siihen perään tulee sitten se pahamaineinen mutta. Mihin siinä sitten voisi enää uskoa?
Kommentit
Lähetä kommentti