There's a treasure at the end of the rainbow?

Sumuinen aamu, kaunista ja rauhallista, kuin unta. Sateenkaari, sateenkaaren pää, voiko olla todellista?! Niinpä niin, lapsuuden tarina sateenkaaren päästä ja siellä olevasta aarteesta romuttuu hetkessä, tulee tyhjä olo. Sateenkaari pakenee, aivan kuin ei haluaisi tulla löydetyksi. Mitä lähemmäs sitä haluaa, sen kauemmaksi se kaikkoaa. Hölmöintä on, että näkee sen kohdan, mihin sateenkaari päättyy, eikä siellä todellakaan näy aarretta! Ei sitä kukaan ole vienyt, koska en ole kuullut siitä vielä. Kyllähän siitä olisi jo uutisoitu, jos joku olisi sateenkaaren päästä aarteen löytänyt. Viimeinen vaihtoehto on, ettei lapsuuden tarina ollutkaan totta, vaan se oli vain sepitettyä kertomusta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kuka siis käski uskoa näihin satuihin? Ehkei kukaan, mutta lapsena sitä vain sokeasti uskoo, aikuisena sitä ehkä entistä sokeammin toivoo.

Satuihin ei voi uskoa. Ei tuolla ole prinssiä valkoisen ratsun kanssa, joka hakee linnaansa ja haluaa elää kanssasi koko loppuelämän ruusuista elämää. Ei ole taloa, jossa seinätkin osaavat puhua, jotta sinulla ei olisi yksinäistä. Jotenkin tuntuu, että jokaisessa sadussa on ensin ongelmansa, mutta lopulta ne saavat onnellisen lopun. Hassua, miksei sitten täällä oikeassa elämässä käy niin, että kun löydät sen oikean, rakastutte ja menette naimisiin, ongelmat katoavat siinä samassa? Ehkä siksi, koska eihän saduissa kerrota kuin että he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. Kukaan ei ole puhunut siitä, että onnellinen voi olla, vaikka olisi ongelmiakin hetkittäin.

Kaipa se vain niin on, että on tyydyttävä elämään tätä todellisuutta, jotta voisi pysyä edes järjissään. Unelmoida saa, mutta ehkä on osattava kuitenkin olla realisti, jottei aivan perse edellä puuhun kiivetä. Eipä tekisi hyvää tippua turhan korkealta alas ja nuolla sitten haavojaan jälkikäteen. Tosin onhan se niinkin, että jälkiviisaus on parasta viisautta, mutta miksi uskoa liian hyvään etukäteen, kun voisi uskoa hieman huonompaan ja sitten yllättyä positiivisesti? Ei elämä ole satua, mutta ehkä siitä voi tehdä ajoittain juhlaa. Satuja on oltava, jotta edes jossain on jotain koskematonta kauneutta, johon ei täällä kukaan tai mikään muu yllä. Sateenkaaret ja onnelliset loput ovat ehkä osa sitä legendaa, jota siirrämme eteenpäin, jottei keneltäkään puuttuisi muistoja hetkistä, joista ei välttämättä muuta muistakaan. Ei ainakaan pehmeä pudotus todelliseen elämään, kun huomaamme, miten sepitettyä sadut ovat, mutta ehkä niin on vain parasta. Karaistuu, vaikkakin julmalla tavalla.

Ei, ei siellä sateenkaaren päässä ollut sitä aarretta. Tai ehkä se aarre olikin se tieto, ettei siihenkään satuun pidä uskoa. Kukapa tietää..