Eteenpäin... milloin?
Tutustun itseeni uudelleen jokaisen uuden tilanteen kohdalla. Kuka olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa? Luuletko, että todella osaisin täydellisesti vastata? Tiedän, mistä olen tulossa, mutta tuntuu etten koskaan täysin tunne itseäni. Aivan kuin olisin askeleen edellä itseäni. Tiedättekö, elän jo tässä ja nyt, kun ymmärrykseni tuleekin hieman perässä ja oppii vasta tuntemaan minua ja ajatuksiani. Joskus tuntuu, etteivät ajatukseni ja ratkaisuni ole ollenkaan fiksuja, vaan päätän tehdä asioita, joita ei kannattaisi koskaan tehdä. Toki ajoittain teen myös hyviä päätöksiä, joista voin olla onnellinen jälkikäteenkin. Loppujen lopuksi jokainen polku vie eteenpäin, tavalla tai toisella.
Mistä sen tietää, että on valmis kohtaamaan toisen ihmisen ja mahdollisesti päästämään hänet lähelleen? Mistä tietää, että on valmis ottamaan askeleen uuteen maailmaan, jossa voi tulla yllätyksiä? Onko se vain tunne, polte ja halu kohdata tämä ihminen? Voiko sitä edes selittää itselleen? Kai se on luonnollista myös pelätä uuden (tai jopa "vanhankin") ihmisen kohtaamista. On luonnollista olla varuillaan, koska ei voi kuitenkaan olla täysin varma toisen tarkoitusperistä. Ei pelko ja varautuneisuus missään tapauksessa sulje pois sitä, että on valmis kohtamaan toisen ihmisen. Kai sen vain tuntee kun on sen aika? Kai sen vain havaitsee itsestään, että nyt olisi valmis siirtymään eteenpäin elämässään. Entä jos sitä epäileekin? Kannattaako silloin kuluttaa itsensä tai toisen aikaa yhtään enempää kuin mitä on jo kuluttanut?
Mitä itse olen tällä hetkellä? Epäröivä en ole, koska tiedän, mitä haluan. Olen valmis tekemään siirtoja, joita vaaditaan elämän uudelleen rakentamiseksi, tulee sitten altistettua itsensä tuskalle tai ei. Olen jotenkin tällä hetkellä kuitenkin arka tekemään suuria päätöksiä, enkä tule niitä liian nopeasti tekemäänkään. En ole valmis sanomaan tiettyjä lauseita, en ole valmis antamaan itsestäni aivan kaikkea. Tiedän, että joskus pystyn antamaan kaiken, elämään täysillä, mutta nyt juuri jarrutan kuitenkin. Jarrutan, jotta pysyn itse mukana tässä muutoksessa, jota käyn läpi. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi juuri tätä.
Mistä sen tietää, että on valmis kohtaamaan toisen ihmisen ja mahdollisesti päästämään hänet lähelleen? Mistä tietää, että on valmis ottamaan askeleen uuteen maailmaan, jossa voi tulla yllätyksiä? Onko se vain tunne, polte ja halu kohdata tämä ihminen? Voiko sitä edes selittää itselleen? Kai se on luonnollista myös pelätä uuden (tai jopa "vanhankin") ihmisen kohtaamista. On luonnollista olla varuillaan, koska ei voi kuitenkaan olla täysin varma toisen tarkoitusperistä. Ei pelko ja varautuneisuus missään tapauksessa sulje pois sitä, että on valmis kohtamaan toisen ihmisen. Kai sen vain tuntee kun on sen aika? Kai sen vain havaitsee itsestään, että nyt olisi valmis siirtymään eteenpäin elämässään. Entä jos sitä epäileekin? Kannattaako silloin kuluttaa itsensä tai toisen aikaa yhtään enempää kuin mitä on jo kuluttanut?
Mitä itse olen tällä hetkellä? Epäröivä en ole, koska tiedän, mitä haluan. Olen valmis tekemään siirtoja, joita vaaditaan elämän uudelleen rakentamiseksi, tulee sitten altistettua itsensä tuskalle tai ei. Olen jotenkin tällä hetkellä kuitenkin arka tekemään suuria päätöksiä, enkä tule niitä liian nopeasti tekemäänkään. En ole valmis sanomaan tiettyjä lauseita, en ole valmis antamaan itsestäni aivan kaikkea. Tiedän, että joskus pystyn antamaan kaiken, elämään täysillä, mutta nyt juuri jarrutan kuitenkin. Jarrutan, jotta pysyn itse mukana tässä muutoksessa, jota käyn läpi. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi juuri tätä.
Kommentit
Lähetä kommentti