Pelkotiloja
Parisuhteessa on hetkensä, puolin ja toisin. Joskus tuntuu, että kaikki on täydellisesti, hetken päästä jokin saattaa vaivata ja pelottaa. Missä vaiheessa pitäisi luottaa toiseen täysin, vai saako olla aina varuillaan, ihan vain itseään suojellakseen? Miksi loppujen lopuksi suojelisi itseään, eikö sekin ole epäluottamuslause ja jarruta yhteistä elämää? Ainahan jossain ja jotain sattuu, se on sitä kuuluisaa elämää. Jos luottamus petetään, senhän pitäisi olla sen ajan murhe, ei nykyhetken. Ajatukset eivät aina kuitenkaan mene noin. Joskus sitä vain pelkää tulevaa, vaikkei pelkoon olisikaan mitään aihetta.
Taas sitä huomaa, miten haavoittuva onkaan. Jos toinen sanoisi, ettei enää rakastaisi, miten siitä selviäisi? Itse kun rakastaa, tietää omat tunteensa, ei tulisi mieleenkään, että rakkaus voisi päättyä omalta osalta. Silti sitä pelkää, että toinen lopettaisi rakastamisen. Kaatuisiko silloin, jos toinen sanoisi ettei rakasta, oma maailma, haaveet ja toiveet siitä, mitä tästä kaikesta voisi tulla? Entä, jos kaikki olisikin vain hetken huumaa toiselle, mitä sen jälkeen jäisi itsestä jäljelle? Vain savuavat tuhkat, ihmisraunio, jolle elämä ei olekaan enää iloa? Onko aiheellista pelätä, tai mistä sen tietää, onko pelkoon ylipäänsä aihetta ollenkaan?
Kun rakastaa toista, onko sallittua pelätä? Onko se paha, jos pelkää, että menettää toisen? Pitäisi osata katsoa eteenpäin luottavaisin mielin, mutta entä jos ei vielä voi täysin luottaa? Eihän täydellistä luottamusta saa noin vain, tietty taso on alusta lähtien, mutta loput pitää ansaita. Ei se yhdessä yössä noin vain kasva, ja kasvaako lopulta koskaan? Voiko kukaan sanoa, että luottaa toiseen täysin? Ehkä, ja mahdollisesti myös minä voin sen joskus sanoa. Se pieni pelko menettämisestä pitäisi voittaa, samoin kuin pelko siitä, että toinen tekisi jotain, mikä riskeeraa kauniin suhteen ja sen avaamat mahdollisuudet onnelliseen yhteiseen tulevaisuuteen. Ei se ole niin helppoa, etenkään jos taustalla on epäonnistuneita suhteita, menetyksiä ja valheita. Pitäisi kylläkin tajuta, ettei nykyisyys ole menneisyyttä, mutta sekin vie aikaa. Ei voi verrata nykyistä menneeseen, koska se ei ole reilua eikä lähelläkään totuutta.
Pelko siitä, että menettää rakkaimpansa, on yksi pahimmista. Se raastaa, repii rikki ja hajottaa. Etenkin kun siihen ei ole syytä. Toinen rakastaa ja haluaa olla, mutta jokin pieni neula ujuttautuu päähän ja pakottaa ajoittain pelon menettämisestä pintaan. Tiedän, että minua rakastetaan ja että ei ole syytä pelkoon, mutta miten poistaa tämä neula ja sen syytämä myrkky pois? Viekö aika sen pois ja voin olla vapaa peloista, vai joudunko kärsimään ja miettimään? Ehkä ajallaan epäilys poistuu kokonaan eikä nouse enää pintaan. Peloista pitää päästä eroon, mutta itseään on ehkä kuitenkin hieman suojeltava. Joku viisas onkin joskus sanonut, että tässä maailmassa ainoa, johon voi täysin luottaa, on oma itsensä. Onko siinä perää, en tiedä. Ehkä kuitenkin voin luottaa täysin myös ihmiseen, joka vierelläni sanoo rakastavansa minua nyt ja aina. Niin sen on oltava.
"Ei mikään tuota niin paljon huolta, tuskaa, kipua, kärsimystä, vihaa, pelkoa ja ahdistusta kuin rakkaus, mutta kuitenkin se on kaiken sen arvoista."
(P. Wessman)
Taas sitä huomaa, miten haavoittuva onkaan. Jos toinen sanoisi, ettei enää rakastaisi, miten siitä selviäisi? Itse kun rakastaa, tietää omat tunteensa, ei tulisi mieleenkään, että rakkaus voisi päättyä omalta osalta. Silti sitä pelkää, että toinen lopettaisi rakastamisen. Kaatuisiko silloin, jos toinen sanoisi ettei rakasta, oma maailma, haaveet ja toiveet siitä, mitä tästä kaikesta voisi tulla? Entä, jos kaikki olisikin vain hetken huumaa toiselle, mitä sen jälkeen jäisi itsestä jäljelle? Vain savuavat tuhkat, ihmisraunio, jolle elämä ei olekaan enää iloa? Onko aiheellista pelätä, tai mistä sen tietää, onko pelkoon ylipäänsä aihetta ollenkaan?
Kun rakastaa toista, onko sallittua pelätä? Onko se paha, jos pelkää, että menettää toisen? Pitäisi osata katsoa eteenpäin luottavaisin mielin, mutta entä jos ei vielä voi täysin luottaa? Eihän täydellistä luottamusta saa noin vain, tietty taso on alusta lähtien, mutta loput pitää ansaita. Ei se yhdessä yössä noin vain kasva, ja kasvaako lopulta koskaan? Voiko kukaan sanoa, että luottaa toiseen täysin? Ehkä, ja mahdollisesti myös minä voin sen joskus sanoa. Se pieni pelko menettämisestä pitäisi voittaa, samoin kuin pelko siitä, että toinen tekisi jotain, mikä riskeeraa kauniin suhteen ja sen avaamat mahdollisuudet onnelliseen yhteiseen tulevaisuuteen. Ei se ole niin helppoa, etenkään jos taustalla on epäonnistuneita suhteita, menetyksiä ja valheita. Pitäisi kylläkin tajuta, ettei nykyisyys ole menneisyyttä, mutta sekin vie aikaa. Ei voi verrata nykyistä menneeseen, koska se ei ole reilua eikä lähelläkään totuutta.
Pelko siitä, että menettää rakkaimpansa, on yksi pahimmista. Se raastaa, repii rikki ja hajottaa. Etenkin kun siihen ei ole syytä. Toinen rakastaa ja haluaa olla, mutta jokin pieni neula ujuttautuu päähän ja pakottaa ajoittain pelon menettämisestä pintaan. Tiedän, että minua rakastetaan ja että ei ole syytä pelkoon, mutta miten poistaa tämä neula ja sen syytämä myrkky pois? Viekö aika sen pois ja voin olla vapaa peloista, vai joudunko kärsimään ja miettimään? Ehkä ajallaan epäilys poistuu kokonaan eikä nouse enää pintaan. Peloista pitää päästä eroon, mutta itseään on ehkä kuitenkin hieman suojeltava. Joku viisas onkin joskus sanonut, että tässä maailmassa ainoa, johon voi täysin luottaa, on oma itsensä. Onko siinä perää, en tiedä. Ehkä kuitenkin voin luottaa täysin myös ihmiseen, joka vierelläni sanoo rakastavansa minua nyt ja aina. Niin sen on oltava.
"Ei mikään tuota niin paljon huolta, tuskaa, kipua, kärsimystä, vihaa, pelkoa ja ahdistusta kuin rakkaus, mutta kuitenkin se on kaiken sen arvoista."
(P. Wessman)
Kommentit
Lähetä kommentti