Ikävä rakkaansa syliin

Ikävä. Se tunne, kun puristaa kurkkua. Kun tuntee olonsa tyhjäksi ilman toista. Kun kaipaa viereensä sitä ihmistä, jota rakastaa. Ikävä tunnetta, kun hän on lähellä. Ikävä tunnetta, kun hän koskettaa, hymyilee, nauraa, suutelee. Ikävä jopa sitä, kun ne likaiset sukat jää olohuoneen sohvalle tai löytyy jostain lattialta. Mitä väliä silläkin loppujen lopuksi on, vaikka likaisia vaatekappaleita lojuu lattialla ja joutuu niitä toisen puolesta ajoittain siivoamaan? Kaikki se, mikä ärsyttää, ei enää tunnukaan niin isolta asialta, että siitä pitäisi mainita ja motkottaa. Eihän siitä edes ole hyötyä.

Tämä kaipuu ja ikävä valtaavat ajatukset. Tulee ajanjaksoja, kun itkettää. Tulee hetkiä, kun ei osaa kääntää ajatuksiaan pois ikävöinnin kohteesta ollenkaan. Ei se ole ahdistavaa, eikä tuo pahaa oloa. Se ei purista kasaan ja hajota kokonaan, vaikka osittain sen tekeekin. Se on ikävä, ei negatiivinen tunne tai olotila. Se osoittaa, että on tunteita. Kertoo, että rakastaa toista ihmistä. Se on puhtaasti tunne, joka kertoo välittämisestä. Ei sitä pidä paeta tai etenkään estää. Sen pitää antaa tulla, se pitää kokea ja elää. Ilman sitä olisi jopa hukassa. Ilman sitä ei voisi olla tunteita, joita pitäisi olla.

Ikävä osoittaa tunteet. Se kietoo kaiken nippuun, josta on kuitenkin helppoa eritellä asioita. Se osoittaa, mikä on totta ja mikä tarua. Se ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, se vain on. Pysyy. Miksi sitä pitäisi estää tai miksi sitä pitäisi pitää negatiivisena? Ei ole syytä kieltää ikävää, se kun tuntuu myös hyvältä. Tietää varmasti, että on tunteita. Kaikki vahvistuu, tulee entistä todellisemmaksi, vaikkei sen pitäisi edes olla mahdollista. Tuntuu, että haluaisi toisen nyt heti viereensä, pitämään sylissä ja vain rakastamaan. Ilman mitään hienouksia. Niin kuin sen kuuluukin olla.

Jos ikävöit jo eron hetkellä,
tiedät,
että rakastat.