Entä nyt?

Joskus uskoin kaikkeen sokeasti. Luotin, että kaikki jatkuu. Luotin, että kaikki ongelmat ovat ratkottavissa. Uskoin koko sydämestäni, että vielä tulee hetki, kun asiat ovat selviä.

Tavallaan se hetki tuli, mutta se merkitsi luopumista. Luopumista yhteisestä. Luopumista ihmisestä, jota rakastaa yli kaiken. Luopumista suunnitelmista, toivosta, unelmista. Luopumista siitä kaikesta, joka on ollut tärkeää. Jolla on ollut merkitys.

Tyhjää. Vastaan kävelee pareja, jotka ovat onnellisia. Hymyjä, katseita, suudelmia. Sattuu. Ihan kuin joku puristaisi kurkusta, ihan kuin sydän pysähtyisi siihen pisteeseen. Aivan kuin kaikki hajoaisi sisällä uudelleen ja uudelleen pieniin palasiin, joita tippuu matkalle. Enkä jaksa kääntyä keräämään niitä. En jaksa kasata niitä enää yhteen. En voi olla onnellinen, vaikka muut ovat. En voi hymyillä, en halua. Turhaa.

Jäljelle jää tuska. Muistot. Vilkaisu yhteiseen kuvaan aiheuttaa jatkuvan kyynelvirran. Ajatukset. Kaikki sekaisin, kaikki levällään edessä, eikä yhdestäkään saa kiinni. Ohi. Miksi? Miten? Kaikki puuroutuu, hajoaa. Tuska repii auki kaiken, sattuu. Vain sattuu. Ajatukset viiltävät halki. Muistot repivät kahtia. Näkeminen tekee pahaa, sattuu liikaa. Ei enää ole sitä, mitä joskus oli. On vain tyhjyys.

Kaksi ihmistä, ei enää yhteistä elämää. Yhteistä on enää vain rakkaus. On enää se, mutta se ei pidä kaikkea kasassa. On ajatukset, jotka seuraavat hetkestä toiseen. Tunteet, jotka eivät kuole sormia napsauttamalla. Savuavat rauniot. Kaiken keskellä molemmat yksin.

Entä nyt? En tiedä.