Mitä jää jäljelle?

Selviämistä päivästä toiseen, taistelua kyyneliä vastaan. Jokainen päivä tuntuu tuskalta, sumua silmien edessä tästä ikuisuuteen. Eroamisen tuskaa, luopumisen pelkäämistä. Sitä, kun on hukassa ja haluaisi vain laittaa nenänsä peiton alle muilta piiloon. Se tunne, kun löydät maasta ainoastaan sydämen palasia. Katsot niitä, etkä edes jaksa oikeasti kerätä niitä. Et jaksa nostaa palasia käsiisi, liimata niitä takaisin kiinni toisiinsa. Et jaksa, mutta silti jaksat pitää päivästä toiseen iloista naamaria kasvoilla, jotta kukaan ei näkisi, kuinka paljon sisällä on tuskaa.

Unelmat hajalla silmien edessä, kaikki hyvä palasina. Tieto, että nyt pitäisi jaksaa. Nyt pitäisi vain pystyä. Mutta kun ei aina voi jaksaa. Aina ei ole voimia kohdata asioita silmästä silmään. Pitäisi olla viisas ja irroittaa, laskea irti. Luopuminen on vain niin lopullisen kuuloista, että se sattuu. Ei enää rakkauden katseita, ei enää kosketuksia. Ei enää yhteisiä hetkiä, joiden aikana onnellisuus paistaa molempien kasvoilta. Ei enää lausetta "minä rakastan sinua". Ei mitään, vain tyhjyys. Vain tuska katseessa, vain hyvästit.

Miten voisi sanoa hyvästi ihmiselle, joka on opettanut, mitä on rakastaa toista enemmän kuin mitään? Miten voi sanoa hyvästi, kun tietää, että se on väärin? Miten voisi kävellä pois elämästä, jota on halunnut enemmän kuin mitään muuta koskaan?

Mitä enää jää jäljelle? Epäuskoisuus. Yksinäisyys, yksinäiset yöt ja tyhjät päivät. Se, kun ei ole enää ketään, jonka kanssa jakaa elämänsä, tunteensa ja ajatuksensa. Hajonnut sydän, ikirouta. Jäljelle jää ihmisraunio. Muistot, jotka repivät rikki. Kaikki se, mitä joskus oli, katoaa hiljalleen. Häviää. Mutta ei koskaan unohdu. Nousee uudelleen ja uudelleen pintaan, repii rikki haavat, repii rikki laastarin.

Se tunne, kun katsot toiseen. Rakastat, mutta et voi enää tehdä mitään. Toinen on mennyt. Kadonnut. Jäljellä enää ihminen, jota et tunne, mutta kuitenkin tunnet. Se tunne, kun tuntuu, että väliin repeää kilometrien kuilu. Ei enää yhteistä kieltä, ei enää yhteisymmärrystä. Kaikki tuntuu kylmältä. Liian tunteettomalta. Hiljaiselta.

Joku on joskus sanonut, että jos rakastaa jotain, pitää osata laskea irti. Jos se palaa luoksesi, se on sinun. Mutta jos ei, se ei koskaan ollutkaan sinun. Entä jos se ei palaakaan? Toisaalta.. entä jos palaakin?