Viimeinen lento
Menneeseen ei voi palata, mutta jos voisi, tekisin yhden asian toisin. On asioita, jotka on ollut pakko kokea, jotta olen se ihminen, mikä nyt olen. On asioita, joita en muuttaisi, koska tapahtuneet ovat opettaneet ja kasvattaneet minua. Mutta on yksi asia, jonka muuttaisin, jos se olisi mahdollista. Sanoisin hyvästit. En siirtäisi sitä huomiselle.
Vasta kun on liian myöhäistä, alkaa kaduttaa, että oli muka liian kiireinen. Ei voinut tehdä kalenteriin tilaa, jotta olisi voinut käydä katsomassa isoenoa silloin, kun olisi vielä ollut mahdollisuus siihen. Sitä siirsi, kun ajatteli, että huomennakin ehtii vielä. Niin, älä tee sitä tänään, minkä voit huomenna tehdä. Entä jos et voikaan? Entä jos se on silloin jo myöhäistä? Miltä se tuntuu, kun ymmärtää, että oli omaa tyhmyyttä jättää menemättä? Omaa saamattomuutta, väärin käytettyä aikaa. Sattuu, kaduttaa ja turhauttaa. Päässä pyörii vain kysymyksiä siitä, miksi.
Saatoin tänään isoenoni viimeiselle matkalleen. Itkien. Miettien, miksi en käynyt hyvästelemässä. Mietin, kuinka moni muu koki samaa tietynlaista omantunnon tuskaa siitä, ettei ollut käynyt sanomassa hyvästejä. Kuinka moni muu oli ollut tietoinen, että aikaa ei ollut enää paljon jäljellä, mutta silti siirtänyt käyntiä "huomiselle". Osittain me "huomisen toimijat" olemme kovin onnekkaita siinä mielessä, että viimeiset hetket kyseisen ihmisen kanssa ovat olleet aikana, jolloin hän on vielä ollut voimissaan, jaksanut hymyillä ja on näyttänyt virkeältä. Muistoissa ei päällimmäisenä ole mies, joka on väsynyt ja jonka olemus viestittää poismenon toivetta, vaan mies, joka hymyilee ja vitsailee. Silti se tunne, että olisi pitänyt vielä käydä katsomassa, sanomassa hyvästit, tuntuu ottavan vallan. Ehkä siksi, että on jättänyt tekemättä jotain, mikä olisi pitänyt tehdä. Ehkä siksi, kun tietää, ettei enää koskaan voi virhettään korjata.
Muistot elää. Mutta samalla elää tunne, että huomisen asia olisi pitänyt hoitaa tänään. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja milloin. Jos mietit, sanotko tänään jollekin jotain tärkeää vai siirrätkö huomiselle, niin muista, että se viimeinen lento voi osua kohdalle milloin tahansa. Silloin, kun sydän sanoo viimeisen kerran "tum", on liian myöhäistä..
Hei! Luin koskettavan tekstisi. Koen myös samaa omantunnon tuskaa, kun en käynyt katsomassa ystävääni sairaalassa hänen vielä ollessaan tietoinen. Kävin kyllä yhtenä päivänä, kun hän vielä oli hyvävointinen ja luulin hänen pääsevän vielä kotiin. Seuraavina kahtena päivänä olin muualla ja sinä aikana vointi oli romahtanut enkä tiennyt asiasta mitään. Näiden päivien jälkeen en enää saanut yhteyttä ystävääni enkä ymmärrä, miksen vain mennyt sairaalaan tarkistamaan tilannetta. Ajattelin myös, että hän ehkä oli päässyt kotiin. Illalla kuitenkin sain tiedon, että tilanne oli huonontunut ja tarkoitukseni oli mennä käymään seuraavana päivänä, mutta silloin hän ei enää ollut tietoinen. Kaduttaa niin paljon, hän oli todella tärkeä ihminen minulle. Pääseköhän tästä yli koskaan?
VastaaPoista