A blessing or a lesson?!
Tässä yksin ollessa on ajatellut monena iltana elämän eri osa-alueita, etenkin ihmissuhteita. Ei ole turhaan sitä kliseetä, että tärkein suhde, mikä ihmisellä elämänsä aikana on, on suhde itseensä. Ilman sitä ei voi olla muutakaan, ainakaan aitoa. On oltava tietoinen siitä, mitä haluaa ja mitä odottaa. On oltava tietoinen myös siitä, mitä itse pystyy toiselle tarjoamaan. Olkoon kyse sitten mistä ihmissuhteesta tahansa.
Oikeastaan eniten mielessä on pyörinyt parisuhde. Se suhde, jota tällä hetkellä ei ole, mutta johon olisi jo valmis. Mutta ei se tarkoita sitä, että nyt heti käy kuka tahansa. Ei, ei ikinä niin. Mitä siinä voittaisi, jos vierellä olisi vain joku, joka olisi siinä poistamassa sen tyhjän tilan? Lopulta siinä kävisi niin, että se tyhjä tila tulisi takaisin ja taas jotain sattuisi.
Kyllä sen, joka vierellä on, tarvitsee olla sellainen, jonka siihen aivan oikeasti haluaa. Joku, joka vetoaa tunteisiin, vetoaa sisimpään. Päädytään siihen tilanteeseen sitten mutkien tai suorien kautta, niin sillä ei ole väliä! Kunhan se tuntuu oikealle, molemmista. Enää ei riitä, että se tuntuu kivalle tai että toinen on "ok", vaan sen täytyy olla enemmän. Paljon enemmän. Siinä on oltava oikeasti sitä, mitä ei voi noin vain selittää! Jotain sellaista aitoa, jota ei löydy joka nurkan takaa.
Mistä sen sitten tietää, kun se ns. oikea sitten aidosti kävelee elämään ja mistä sen tietää, kun siitä tuleekin jotain? Onko se vain se, että aika näyttää? Entä jos kahden ihmisen tapa ilmaista asiat eroaa toisistaan, eikä kumpikaan uskalla ottaa askeleita mihinkään suuntaan? Entä, jos tavat kulkea polkua ja yrittää yhdistää niitä, ovat erilaisia?
Jokaisella meillä on eri tavat, eri tottumukset, eri pelot. Vaikka olisikin valmis suhteeseen, niin aina tuolla olkapäällä istuu se piru, joka käskee jarruttamaan ja tarkastamaan tiettyjä asioita. Sitten on se enkeli, joka kertoo, että parempi vain antaa mennä! Joskus ne vaihtavat osia, ja sitten ollaan taas solmussa. Eikö?
No niin no, kai sen vaan tuntee. Kai sen käsitteen "jotain aitoa" vain oppii tunnistamaan. Itsestään.
"We met for a reason, either you're a blessing or a lesson"
Oikeastaan eniten mielessä on pyörinyt parisuhde. Se suhde, jota tällä hetkellä ei ole, mutta johon olisi jo valmis. Mutta ei se tarkoita sitä, että nyt heti käy kuka tahansa. Ei, ei ikinä niin. Mitä siinä voittaisi, jos vierellä olisi vain joku, joka olisi siinä poistamassa sen tyhjän tilan? Lopulta siinä kävisi niin, että se tyhjä tila tulisi takaisin ja taas jotain sattuisi.
Kyllä sen, joka vierellä on, tarvitsee olla sellainen, jonka siihen aivan oikeasti haluaa. Joku, joka vetoaa tunteisiin, vetoaa sisimpään. Päädytään siihen tilanteeseen sitten mutkien tai suorien kautta, niin sillä ei ole väliä! Kunhan se tuntuu oikealle, molemmista. Enää ei riitä, että se tuntuu kivalle tai että toinen on "ok", vaan sen täytyy olla enemmän. Paljon enemmän. Siinä on oltava oikeasti sitä, mitä ei voi noin vain selittää! Jotain sellaista aitoa, jota ei löydy joka nurkan takaa.
Mistä sen sitten tietää, kun se ns. oikea sitten aidosti kävelee elämään ja mistä sen tietää, kun siitä tuleekin jotain? Onko se vain se, että aika näyttää? Entä jos kahden ihmisen tapa ilmaista asiat eroaa toisistaan, eikä kumpikaan uskalla ottaa askeleita mihinkään suuntaan? Entä, jos tavat kulkea polkua ja yrittää yhdistää niitä, ovat erilaisia?
Jokaisella meillä on eri tavat, eri tottumukset, eri pelot. Vaikka olisikin valmis suhteeseen, niin aina tuolla olkapäällä istuu se piru, joka käskee jarruttamaan ja tarkastamaan tiettyjä asioita. Sitten on se enkeli, joka kertoo, että parempi vain antaa mennä! Joskus ne vaihtavat osia, ja sitten ollaan taas solmussa. Eikö?
No niin no, kai sen vaan tuntee. Kai sen käsitteen "jotain aitoa" vain oppii tunnistamaan. Itsestään.
"We met for a reason, either you're a blessing or a lesson"
Kommentit
Lähetä kommentti