Tartu hetkeen
Olen ehtinyt miettiä, mitä elämällä oikeasti on tarjottavaa. Tai sanotaanko, lähinnä mitä sillä on tarjota juuri minulle. Millaista elämää haluan elää, millaista kohtelua siedän ja tarvitsen. Tiedän tasan tarkkaan, kuka olen, mitä haluan ja mitä voin antaa muille. Toisaalta taas en tiedä. Ehkä tiedän kaiken sitten, kun se osuu kohdalleen. Juuri siinä hetkessä.
Voisinko kuvitella eläväni muualla, kaukana tästä totutusta? Voisinko joskus irrottaa otteeni, ja lähteä jonnekin, missä en tunne ketään, mutta voisin elää vapaana kaikesta? Mikä minua pidättelee juuri täällä? Rehellisesti en edes keksi oikeita syitä, mikä minua pidättelee täällä. On työt - siirrettävissä. On oma koti - myytävissä. On ystävät - eivät katoa, vaikka välimatkaa olisi monta tuntia. On perhe - ei edelleenkään katoa minnekään. Loppujen lopuksi, se on vain oma pieni kuplani, mikä pitää minua juuri täällä. Se, mihin olen tottunut ja jossa elän juuri nyt. Se on se, mikä minua täällä pitää.
Olen oppinut olla olettamatta mitään. Tuntuu helpommalta. Elän hetkessä, juuri siinä räpäyksessä, jossa voin muuttaa mieltäni asioista, jos haluan. Toisaalta on asioita, joista tuskin koskaan muuttaakaan mieltään, mutta toisaalta taas jos muuttaa, voi saadakin jotain uutta. Jopa ihmeellistä. Ilman turhia olettamuksia jokaisesta hetkestä voi tehdä seikkailun. Poistuu rutiininomaisuus, voi avata silmiään kaikelle sille, mikä on tässä ja nyt. Tarttuako siihen?
Missähän minä olen viiden vuoden päästä? En tiedä. En näe itseäni ja elämääni sinne asti. En edes haluaisi nähdä. Parempi elää hetkessä, nauttia ja tehdä juuri sitä, mitä sillä hetkellä on tarjota ja mihin silloin pystyy.
Carpe diem.
Voisinko kuvitella eläväni muualla, kaukana tästä totutusta? Voisinko joskus irrottaa otteeni, ja lähteä jonnekin, missä en tunne ketään, mutta voisin elää vapaana kaikesta? Mikä minua pidättelee juuri täällä? Rehellisesti en edes keksi oikeita syitä, mikä minua pidättelee täällä. On työt - siirrettävissä. On oma koti - myytävissä. On ystävät - eivät katoa, vaikka välimatkaa olisi monta tuntia. On perhe - ei edelleenkään katoa minnekään. Loppujen lopuksi, se on vain oma pieni kuplani, mikä pitää minua juuri täällä. Se, mihin olen tottunut ja jossa elän juuri nyt. Se on se, mikä minua täällä pitää.
Olen oppinut olla olettamatta mitään. Tuntuu helpommalta. Elän hetkessä, juuri siinä räpäyksessä, jossa voin muuttaa mieltäni asioista, jos haluan. Toisaalta on asioita, joista tuskin koskaan muuttaakaan mieltään, mutta toisaalta taas jos muuttaa, voi saadakin jotain uutta. Jopa ihmeellistä. Ilman turhia olettamuksia jokaisesta hetkestä voi tehdä seikkailun. Poistuu rutiininomaisuus, voi avata silmiään kaikelle sille, mikä on tässä ja nyt. Tarttuako siihen?
Missähän minä olen viiden vuoden päästä? En tiedä. En näe itseäni ja elämääni sinne asti. En edes haluaisi nähdä. Parempi elää hetkessä, nauttia ja tehdä juuri sitä, mitä sillä hetkellä on tarjota ja mihin silloin pystyy.
Carpe diem.
Kommentit
Lähetä kommentti