Ennakkoluuloinen todellisuus
Ennakkoluulojen luvattu valtakunta, jossa jalansija on vain kateudella, katkeruudella ja muutosvastaisuudella. Osin mustasukkaisuudella ja varmasti myös pelolla. Kysymys oikeastaan onkin vain siitä, miksi ennakkoluuloja on? Mihin niillä pyritään ja miksi niitä kasataan? Pelätäänkö kohdata todellisuus, vai halutaanko todellisuuden kohtaaminen estää ennakkoluuloilla, helpottaa tai vaikeuttaa sitä?
Jotkut rakentavat ennakkoluulonsa toisen ihmisen kuvien perusteella. Käyvät läpi kaikki mahdolliset kanavat etsiä kuvia, jopa tekstejä. Muodostavat käsityksen ihmisestä sen perusteella, mitä toinen antaa itsestään julki esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Jos puhutaan nyt pelkästään sosiaalisesta mediasta, se on osittain viihdettä, osin totuutta ja osin jopa väylä markkinoida itseään. Ihmisestä voi saada hyvin vääristyneen kuvan, jos ei osaa ajatella, että ehkä ne kuvat ja tekstit ovat osa julkikuvaa. Osa muuria. Osa silmänlumetta. Sen kaiken taa yleensä jää se, mitä ihminen on aidoimmillaan. Tekopyhää olisi ajatella, että se kaikki on juuri sitä absoluuttista totuutta - etenkin, jos itsekään ei itseään tuo siellä julki aidoimmillaan.
En toki sano sitä, etteikö julkituodut kuvat voisi kertoa ihmisestä asioita, mutta kannattaa pitää mielessä aina kirkkaana se, että kaikelle on tarkoituksensa. Kaikki eivät ole samanlaisia, jokaisella on ne omat asiansa, joita tekee ja joita rakastaa. Eikö sekin olisi tylsää, jos kaikilla olisi näkyvillä vain pönötyskuvia, joissa ei ole hymyä, ei luonnetta tai mitään persoonaa? Mikä siitä tekee väärää, jos jokainen elää tavallaan ja antaa itsestään julki sen, minkä haluaa tai kehtaa, kun kuitenkin pysytään hyvän maun rajoissa?
Olen törmännyt siihen, voiko minunlainen ihminen olla koskaan roolimalli. Olen törmännyt siihen, että kuviani arvostellaan, ja sen kautta minusta rakennetaan kuvaa ihmisenä. Luodaan mielikuva, millainen olen ja mihin pystyn ja mitä teen elämälläni. En tuomitse siitä, että sitä tehdään, mutta kyseenalaistan sen, jos tämä ennakkoluulo ja mielikuva tuodaan julki muille ihmisille totuutena. Tuomitsen sen, jos minut tuomitaan julkisesti vain sen perusteella, mitä kuvitellaan minun olevan. Myönnän, että olen joskus tuohon itsekin syyllistynyt, mutta vahingoista viisastuu etenkin kun kasvaa ihmisenä eikä jämähdä siihen, mitä on esimerkiksi 10 vuotta sitten ollut. Tuoko se itselle hyvää oloa, että voi huudella, millainen joku toinen ihminen on, vaikkei häntä tuntisikaan? Helpottaako se omaa tuskaa? Vähentääkö se kateuden tunnetta?
Ennen kuin tuomitset ketään, tutustu. Ennakkoluulot, jotka luot toisista ihmisistä ja kerrot eteenpäin absoluuttisina totuuksina tietämättä todellisuutta, kääntyvät lähes poikkeuksetta sinua itseäsi vastaan. Unohda kateus, unohda se, miltä hän näyttää! Keskity ennemmin siihen, mitä kaiken sen ulkokuoren, pinnan ja julkikuvan alta löytyy. Tuomitse vasta sitten, kun olet oppinut tuntemaan toista ihmistä sen verran, että sinulla itselläsi on varaa lähteä toista tuomitsemaan.
"Go ahead. Judge me. Just remember to be perfect the rest of your life."
Jotkut rakentavat ennakkoluulonsa toisen ihmisen kuvien perusteella. Käyvät läpi kaikki mahdolliset kanavat etsiä kuvia, jopa tekstejä. Muodostavat käsityksen ihmisestä sen perusteella, mitä toinen antaa itsestään julki esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Jos puhutaan nyt pelkästään sosiaalisesta mediasta, se on osittain viihdettä, osin totuutta ja osin jopa väylä markkinoida itseään. Ihmisestä voi saada hyvin vääristyneen kuvan, jos ei osaa ajatella, että ehkä ne kuvat ja tekstit ovat osa julkikuvaa. Osa muuria. Osa silmänlumetta. Sen kaiken taa yleensä jää se, mitä ihminen on aidoimmillaan. Tekopyhää olisi ajatella, että se kaikki on juuri sitä absoluuttista totuutta - etenkin, jos itsekään ei itseään tuo siellä julki aidoimmillaan.
En toki sano sitä, etteikö julkituodut kuvat voisi kertoa ihmisestä asioita, mutta kannattaa pitää mielessä aina kirkkaana se, että kaikelle on tarkoituksensa. Kaikki eivät ole samanlaisia, jokaisella on ne omat asiansa, joita tekee ja joita rakastaa. Eikö sekin olisi tylsää, jos kaikilla olisi näkyvillä vain pönötyskuvia, joissa ei ole hymyä, ei luonnetta tai mitään persoonaa? Mikä siitä tekee väärää, jos jokainen elää tavallaan ja antaa itsestään julki sen, minkä haluaa tai kehtaa, kun kuitenkin pysytään hyvän maun rajoissa?
Olen törmännyt siihen, voiko minunlainen ihminen olla koskaan roolimalli. Olen törmännyt siihen, että kuviani arvostellaan, ja sen kautta minusta rakennetaan kuvaa ihmisenä. Luodaan mielikuva, millainen olen ja mihin pystyn ja mitä teen elämälläni. En tuomitse siitä, että sitä tehdään, mutta kyseenalaistan sen, jos tämä ennakkoluulo ja mielikuva tuodaan julki muille ihmisille totuutena. Tuomitsen sen, jos minut tuomitaan julkisesti vain sen perusteella, mitä kuvitellaan minun olevan. Myönnän, että olen joskus tuohon itsekin syyllistynyt, mutta vahingoista viisastuu etenkin kun kasvaa ihmisenä eikä jämähdä siihen, mitä on esimerkiksi 10 vuotta sitten ollut. Tuoko se itselle hyvää oloa, että voi huudella, millainen joku toinen ihminen on, vaikkei häntä tuntisikaan? Helpottaako se omaa tuskaa? Vähentääkö se kateuden tunnetta?
Ennen kuin tuomitset ketään, tutustu. Ennakkoluulot, jotka luot toisista ihmisistä ja kerrot eteenpäin absoluuttisina totuuksina tietämättä todellisuutta, kääntyvät lähes poikkeuksetta sinua itseäsi vastaan. Unohda kateus, unohda se, miltä hän näyttää! Keskity ennemmin siihen, mitä kaiken sen ulkokuoren, pinnan ja julkikuvan alta löytyy. Tuomitse vasta sitten, kun olet oppinut tuntemaan toista ihmistä sen verran, että sinulla itselläsi on varaa lähteä toista tuomitsemaan.
"Go ahead. Judge me. Just remember to be perfect the rest of your life."
Kommentit
Lähetä kommentti