Läsnä itselleni

En ollutkaan siinä ainakaan tavalla, jolla olisi mahdollisesti pitänyt olla. Kehoni istui jännittyneenä ja sulkeutuneena sen pöydän ääressä, jossa olin monta kertaa itsekseni tuhlannut aikaani asioihin, joilla ei ollut mitään merkitystä. Tuijotin eteeni näkemättä mitään, hymyilin ja leikin olevani läsnä siinä hetkessä. 

Ehkä olinkin fyysisesti läsnä, mutta henkisesti olin muualla. Klassista. En kuullut sanoja, joita minulle sanottiin, kun ajattelin olevani hiekkarannalla katsomassa kallellaan olevaa horisonttia. Hymähtelin kai oikeissa väleissä, vaikka mieleni vaelteli Himalajan kylmyydestä pesukarhujen pesintään ja niistä hiljalleen euforiseen itsehiljaisuuteen. Hiljaisuuteen, joka kohosi ja laskeutui samaan aikaan puristaen äänet atomeiksi.

Lensin höyhenenkevyenä pilvissä, kohosin omiin statosfääreihin haaveilemaan merkityksettömistä asioista. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa pystyin kuulemaan ensin oman ajatuksenvirtani, mikä hitaasti kohisten muuttui tummaksi pimeydeksi. Täydelliseksi tyhjäksi tilaksi, johon oli turvallista laskeutua kellumaan ilman kellukkeita tai pelastusliivejä.

Kuinka helppoa olikaan uppoutua omiin ajatuksiinsa, kaivautua syvimpiin kätkettyihin salaisuuksiinsa ja unohtaa kaikki. Aivan kuin unohtaisi kokonaan muun maailman olemassa olon ja vain purjehtisi omaan satamaansa odottamaan seuraavaa matkaa maailman ympäri. Olla vain siinä, missä itse kannattelee itseään ilman taakkaa. Ilman mitään ylimääräistä. 

Piilouduin katseilta omaan maailmaani, omaan kuplaan tuntemaan itseäni. Kuuntelemaan itseäni huutamassa hiljaisuutta ja kietoutumassa turvalliseen tyhjiöön. Siinä minä olin, läsnä itselleni.