Lasillinen punaviiniä

Ihan vain pieni lasillinen punaviiniä, pehmeää ja täyteläistä. Vain sen ohikiitävän hetken kaksi lasia vierekkäin. Toinen täydempi kuin toinen. Kello ei tikitä, linnut ei laula, hiljaisuus kertoo omaa tarinaansa. Niin helppo olla ja antaa itsensä juuri siinä ja sillä hetkellä. Hiljaa. 

Se olisi voinut olla totta. 

Istun kylmällä betonilla, tärisen miettiessäni, miten kaikki voikaan olla juuri niin kuin ne on. Ei ole lasia, jota voisi täyttää ja jonka voisi hiljaisuudessa tyhjentää. On vain ihmismieli, jonka kapasiteetti nakuttaa ylärajoillaan. Ei ole hiljaisuutta, jossa voisi nauttia. On vain pakahduttava myrsky, jonka keskeltä ei kukaan voisi kuulla äännähdystäkään. 

Ehkä sen oli tarkoitus mennä näin. Ehkä tämänkin on edelleen vain jatkuttava kuten se on jatkunut. Ylämäkinä. Alamäkinä. Täynnä arvoituksia, joita ei varmaankaan koskaan tulla ratkaisemaan. Kysymysmerkkinä viimeisellä sivulla ennen uutta kappaletta. Huutomerkkinä, joka jää huomiotta. 

Miksi se ei voinut olla totta? Miksi siinä ei voinut olla niitä kahta viinilasia vierekkäin toisiinsa turvautuen? Olisihan se hetki voinut olla totta. Unelmissa ainakin. Ehkä kaipaan niin kipeästi jotain, mitä puuttuu, etten uskalla nostaa lasia toisen viereen. Ehkä pelkään. En uskalla levittää siipiäni ja lentää, jään ennemmin makaamaan tuleen ja nousen vain sen verran, että selviän. 

Ihan vain pieni lasillinen punaviiniä. Hiljaisuudessa.