Kuurupiiloa

Hyvin monta kertaa olen yrittänyt avata suuni ja antaa sanojen soljua ulos hellästi, totuudenmukaisesti, tunteella. Yhtä monta kertaa olen kuitenkin sulkenut suuni, nipistänyt huulet yhteen ensimmäisen äännähdyksen jälkeen ja kääntänyt katseeni pois. Olen vaiennut, pelännyt, epäröinyt. 

Yhtä monta kertaa kuin myrsky on syntynyt sisälläni kuin vesilasissa, olen tuntenut olevani tyynempi kuin tuulettoman illan meriveden peilipinta. Olen ollut ristiriitaisuuksien multihuipentuma, moniulotteisuuden säie kietoutuneena itseni ympärille. Kuin köynnös, pidätellen ja puristaen, ajoittain löystyen ja antaen tilaa. Olen leikkinyt kuurupiiloa itseni kanssa loputtomiin, ajanut itseni hulluksi pohdinnoillani oikeista hetkistä, soveliaista ajatuksista ja viisaista tunteista. 

Kuinka vaikeaa on avata sanainen arkkunsa? Kuinka hankalaa on tuoda ilmi se, mitä sisimmässään tuntee? Ei luulisi olevan vaikeaa vain sanoa niitä sanoja, joita on pantannut kyllästymiseen asti äänihuultensa takana. Ei pitäisi olla vaikeaa sanoa lauseita, jonka osia on eri konteksteissä pystynyt lausumaan kivutta. 

Sanahelinäksi siitä ei ole, mitä ei saa sanotuksi. Entä jos kokeilisi ensin kepillä jäätä ja yrittäisi murtaa oman vastarinnan? Yrittäisi sanoa asioita kierrellen, mutkitellen. Hiljaa, hitaasti ja jopa hieman epäselvästi. Jospa se tekisi hiljalleen suurenevan avannon ikijäähän ja lopulta sulattaisi roudan kokonaan. 

Toivossa on hyvä elää. 

Tällä viikolla yritin taas sanoa sinulle jotain. Jänistin kuin vastasyntynyt kaninpoikanen pelkäisi lokkeja. Kuulin kirkunan pääni yläpuolella ja koin turvallisemmaksi työntää pääni pensaaseen. Mietin näin jälkikäteen, kuinka viisasta on jäädä tuleen makaamaan ja odottamaan aikojen loppuun, jolloin nykyihminen on jo korvautunut tunteettomilla roboteilla. 

Ehkä huomenna?