Sininen hetki

Lohdullista kuunnella, kuinka sade rummuttaa ikkunaan. Tasaisen epätasainen ropina, josta jää jäljelle pisaroita toisensa jälkeen lasiin. Hiljalleen ne valuvat alas ja jättävät jälkeen vanan. Aivan kuin kyyneleet valuisivat alas poskilla. Hitaasti, toinen pisara toiseen yhdistyen. Äänettömästi ne putoavat, kuin etsien uusia uomia, uusia mahdollisuuksia. 

Katsoin suoraan siihen harmauteen ajatellen, miksi ihmiset lähtevät kulkemaan eri polkuja. Miksi usein vain toinen jää niin sanotusti näkyvästi pohtimaan mikä meni pieleen ja itkemään pahaa oloaan? 

Kun kyyneleet ehtyvät, kun silmät ovat kivusta kivistävät ja krapulan punaiset, ei enää edes tiedä, miksi itki. Oli ehkä vain purkamattomia tunnetiloja, patoutunutta omaa epätoivoa. Pelkoa tulevan epävarmuudesta ja menneen tietystä turvallisuudesta. Kieriskelyä naurettavassa itsesäälissä, jopa itseinhossa. Ajatus epäonnistumisesta, totaalisesta romahtamisesta kaikkien edessä hymy kasvoilla. 

Sateen ropina muistuttaa minua juuri siitä, miltä tuntui kaivautua sohvan nurkkaan saman viltin alle. Miten se lämpö säteili voimakkaana toisesta ihosta toiseen. Muistoja. Saatan hymyillä. En tiedä, mutta kyyneleitä en vuodata. En enää, niiden on annettu kastella tyyny liian monta kertaa läpimäräksi. En ymmärrä, ehkä ei tarvitsekaan, miten kaikki nousee pintaan ja menneen tuntemattomuuteen tehdyt loikkaukset saavat palan nousemaan kurkkuun. 

En tiedä, olenko koskaan ollut valmis hyppäämään tuntemattomaan. Olen kuitenkin tehnyt sen, monesti. Katsonut alas kalliolta, astunut askeleet kohti reunaa. Hypännyt sen tyhjyyden päälle, joka lopulta on kannatellut. Tavalla tai toisella. Joskus paremmin, joskus huonommin. Kuitenkin jokin on pitänyt pääni vedenpinnan yläpuolella, vaikka iskuja olenkin ottanut vastaan. Kyynelehtien, nauraen, hymyillen ja kivusta tuskallisesti huutaen. 

Sade rummuttaa ikkunaan, mutta horisontista kajastaa uuden päivän sininen hetki.