Takalukittuna lattialla

Istuin siinä lattialla hiljaa ja tuijotin eteeni. Paljas lattia. Valkoiset seinät. Tyhjät huoneet. Jos olisin huutanut, kaiku olisi ollut seuranani vastaamassa huutooni. 

Kuinka hiljaista ja rauhallista siinä hetkessä olikaan olla. Vain minä ja tyhjyys. Minä ja puunsyiden kuviot laminaatilla. Minä ja maalin tuoksu. Ikkunan takana pala taivasta, pala maata. 

Oli lohdullista ajatella, etten ollut yksinäinen vaikka olinkin yksin. Olin kiinni siinä hetkessä, hiljaa tutkailin itseäni läpi sumuverhon. Tunsin kahleiden pikkuhiljaa hellittävän tukehduttavaa otetaan, aukaisevan pieniä solmuja matkan varrella. Lenkki lenkiltä ne napsahteli irti, kivuliaasti kaivautui ulos sisimmästäni. Olinko ollut niin väsynyt ja loppuunpalanut, etten ollut huomannut miten syviä haavoja oli ollut? 

Olin kai ollut sokea sille, miten elämästäni oli tullut päivä päivältä enemmän vain selviytymistaistelua. Tunteiden vuoristorataa, seisomista pyörremyrskyn keskellä tyynessä kelissä. En ollut ymmärtänyt, että pala minusta oli heitetty kannettomaan sileäseinäiseen kaivoon, josta sillä ei ilman apua ollut poispääsyä. 

En sano, ettenkö olisi ollut onnellinen. En sano, ettenkö olisi tuntenut olevani kokonainen. Olin vain menettänyt osia itsestäni, kadottanut itseni yrittäessäni sopeutua muiden mukaiseksi. Olin kasvanut erilleen itsestäni, kun te muut kasvatte erilleen toisistanne. En ollut se, jollaiseksi olin itseni mieltänyt. Lukittauduin. Aivan kuin ulko-oven lukko, laitoin takalukkoonkin varmuuden vuoksi. Ehkä siksi, että en haavoittuisi. 

Hilaan palaa minusta ylös, lähemmäs itseäni. Juurtumaan minuun saumattomasti ja kiinnittymään säikeillään jokaiseen mahdolliseen hermopäätteeseen. Kukapa ei haluaisi olla kokonainen. 

Rauhassa, hiljaisuuden vallitessa, nousen ylös ja hymyilen.