The wind of change

Jollain tasolla, voin myöntää, pelkäsin ahdistukseen ja pahaan oloon saakka. Pelkäsin muutosta. Tuulia ja tyrskyjä, jotka keinuttaa kohti tuntematonta. 

En ole koskaan pitänyt spontaaneista ratkaisuista. En myöskään hiljalleen kypsyneiden päätösten tuomista muutoksen tuulista, joita kuunnellessa on pakko joko hiljentyä tai huutaa niiden yli. Kummin vain, astutaan epämukavuusalueelle. Sille harmaalle alueelle, jossa jollain tasolla on kuin vieras itselleen. Aivan kuin katselisi itseään ja ympäristöään ulkopuolelta ja voisi nähdä jokaisen pienenkin horjahduksen.

Se pelko, mikä muutosta edeltää, on kuin kahle ajatusten ympärillä, kuin halla kevätesikoille. Samalla se on kuin ensi-ihastusta katsoessa vatsanpohjassa lentävä, kikattava perhosparvi. Odotusten täyttämä ristiriitaisuus, jossa tuttuus ja turvallisuus sekä tuntematon kohtaavat epäröiden toisensa. Kietoutuvat toisiinsa kuin turvasatamassa ankkuroidut valtamerilaivat. 

Onko se kaikki tässä? Onko jokainen pyöreän esineen nurkka varmasti koluttu vai kierränkö vain päämäärättömänä ympäri labyrinttiä? Löydänkö pelon avulla tieni ulos, vai olenko vain tarpeeksi sinnikäs uhmaamaan itseäni? 

Olisi helppo uppoutua uskomaan, etten koskaan tule olemaan peloton, rohkea. Olisi helppo luovuttaa ja jäädä paikoilleen odottamaan, että joku muu eläisi kuten itse sisimmässäni haluaisin. Itsevarmana. Määrätietoisena. 

Toivon, etten katkeroidu ja vetäydy kuoreeni kun ensimmäiset lämpimät tuulet heilauttavat minua tai kun ensimmäiset pakkasyöt jäädyttävät paljaat sormeni. Niin ei ole ennen tapahtunut, ainakaan en myönnä sitä. Ehkä huomenna, mutta ei nyt eikä tässä.