Tämä hetki

Hän on siinä. Lähellä, kiinni ihossa, silti kauempana kuin kukaan koskaan on ollut. Hän on läsnä kanssani, mutta silti huomaan etsiväni häntä Venuksen ja Marsin väliseltä alueelta. Jostain, jossa on kylmää, ääretöntä ja painottomuutta. Eri sfääreissä, mutta silti niin tutuissa. 

Makaan hänen vieressään ajatusten vyöryessä ylitseni kuin tsunami vyöryisi kilometrejä sisämaahan. Aallot paiskaavat, repivät juurineen irti kaiken. Se on siinä. Saapuu syvä hiljaisuus. Vaikka yrittäisin huutaa, en saisi pienintäkään ääntä muodostettua. Sekunnin murto-osassa palaset loksahtavat pois paikoiltaan uusiin uomiinsa, kivuliaasti raapivat jälkiä panssariin.

Tätäkö tämä on? Pitäisikö sen olla tätä?

Ehkä joillain on se onnellinen elämä. On aamukahvit vuoteeseen, yhteisiä lounaita tai brunsseja. Viinilasien kuorruttamia illallisia ravintoloissa, romanttisia hiprakan säestämiä auringonnousuja. On perhe, se kiva punainen tupa ja farmari-Volvo pihassa. Ehkä joillain on  kesämökki tai etelänauringossa loma-asunto. Täydellinen elämä. 

Saatat kuvitella, että olen kateellinen. Saatat luulla, etten voisi olla iloinen, että joidenkin haaveet ovat toteutuneet. Ainakin sosiaalisen median mukaan, jonne päätyvät ne yltiösuloiset perhekuvat ja sydämin varustetut siirappipäivitykset. Ei, en ole kateellinen ja kyllä, olen iloinen. Kaikilla on jotain, joillain ehkä vain hieman enemmän. 

Minä vain makaan tässä. Olen kiinni hänen lämpimässä, pehmeässä ja tutulta tuoksuvassa ihossaan. Ei ole onnensatamaa, johon nojata tuulen noustessa myrskylukemiin tai ankkuria, joka pitää paikallaan. On tämä hetki. Se, kun käsi koskettaa toista, hymy kohtaa hymyn. Huulet hakeutuvat toisiinsa kiinni ja kaksi vartaloa syttyy liekkeihin sammumatta koskaan. 

Jollain tapaa minulla on kaikki.