Ehjä

Sanoin tänään ”en minäkään ole ehjä”. Aloin ajatella, miksi pitäisikään olla. Miksi olla haavaton, ehyt ja särötön, kun se tuntuu jollain tapaa luonnottomalta? 

Jokaisella meillä on taakkamme kannettavana, toisilla se painaa enemmän ja toisilla vähemmän. Ehkä jopa saman verran, riippuen miltä kantilta sitä katsoo ja vielä enemmän siitä, kuka sitä katsoo. Aivan kuin sillä olisikaan merkitystä, kun joka tapauksessa se on se haava, mikä on tullut paperiviillosta tai veitsen iskusta. Sanoista tai teoista. Se voi olla se loukattu ylpeys, lommo metallinhohdossa, särö puhalletussa lasissa. 

Ei sillä ole väliä. Joka tapauksessa se on siellä, se taakka painaa tai kalvaa. Se tekee meistä ihmisiä, inhimillisiä. Kantaa meitä eteenpäin turvallisissa vesissä, opettaa meitä elämään tavallamme; kantapään kautta tai ylivaroen kuin peura ajovaloissa. Olen tehnyt virheitä, tulen aina tekemään, mutta en voi piiloutua epätäydellisyyden taakse. Olen varonut liikaakin, pelännyt mitä jokin uusi asia voisi tuoda elämääni. Ollut skeptinen, jopa raivostuttavan laskelmoiva. Ehkä jopa turhaan pelännyt saavani iskuja, joita kuitenkin on pakkokin välillä ottaa tunteakseen olevansa elossa. 

Turhaa olla täydellisesti kiillotettua messinkiä. Eihän kukaan ole, en minä etkä sinä. Kaikilla on se idyllin särkenyt luodinreikä jossain, on se sitten piilossa tai näkyvillä. Silti se on. Ehkä kurottuna umpeen, ehkä avohaavana. Kuuluu osaksi inhimillisyyttä olla viallinen, olla osa palettia, jossa värit sekoittuvat ja valuvat alas kuluneita puunsyitä. 

Muistatko, miltä lapsena tuntui ne lukemattomat haavat, likaantuneen laastarin repiminen irti ihosta tai heiluvan hampaan irroittaminen? Ajat muuttuvat, paperiviillot syvenevät. Lapsenmielinen suhtautuminen vaihtuu kyynisyyteen ja jopa kylmyyteen, vakaviin pohdintoihin elämän täydellisyyden tavoittelusta. Tuhansiin itkettyihin kyyneliin. Moniin yöllisiin laskuhumalassa soitettuihin puheluihin, jotka joskus olisi parasta olla soittamatta. 

Jokaiselle pitäisi tulla se aika nuolla haavojaan. Niinhän sitä sanotaan, että kipu kasvattaa ja että se on opettavaisin kumppani, mutta kuinka moni pystyy myöntämään olevansa hajalla? Kuinka moni pystyy olemaan itselleen rehellinen? 

En minäkään ole ehjä.