Elämä jatkuu
Elämä jatkuu. Niin aina sanotaan, kun ei enää löydy mitään muuta sanottavaa. Kerrotaan, kuinka jollekin asialle ei ollut oikeaa hetkeä, oikeaa aikaa ja paikkaa. Lohdutetaan hajotettua, että elämällä on jotain muuta, reilusti parempaa tarjottavaa. Huudetaan shampanjalasien takaa, että muutaman päivän päästä olisi jo uudet tuulet puhaltamassa ja kaikki näyttäisi paljon paremmalta. Että olisi valoa tunnelin päässä, jota kohti on vain käveltävä läpi niiden parin sammuneen katulampun pimentäneiden kujien. Niiden, joiden varsilla et näe kuin senttejä eteenpäin ja joudut ottamaan harha-askelia niin paljon, ettet ole enää varma edes siitä suunnasta, johon olet kulkemassa. Pelottavan yksinäinen tie, jossa kaipaat vierellesi tukea ja turvaa, lämpöä ja rakkautta.
Ei päivä tai kaksi saa elämää jatkumaan parempana. Ei uutta päivää nousemaan aurinkoisena sumuverhon takaa. Jokaiselle on aikansa ja paikkansa, jokaiselle hetkelle on vastapainonsa. Oma yksilöllinen lääkkeensä. En kaipaisi klassisia kliseitä elämän jatkumisesta, kun kaikki tuntuu pysähtyneeltä. Hiljaiselta, ja silti niin sateisen myrskyiseltä. Kaipaisin silloin rauhaa. Tilaa uskoa, että voin sulkeutua kuplaani nuolemaan niitä haavojani, jotka on auki ja avanneet ehkä vanhojakin haavoja. Tilaa olla se ihminen, joka joskus uskoi parempaan ja pystyi nostamaan itsensä ylös, vaikka jokainen solu huusi lopettamaan. Kaipaisin vierelle ihmistä, joka rakastaa, vaikka kuinka olisit huonoimmillasi. Olisi vierellä silloin kun sitä kipeimmin tarvitset eikä väistyisi, vaikka et tarvitsisikaan.
Jokainen sydänsuru, jokainen epäonnellinen tapahtuma, ottaa oman aikansa parantuakseen. Oman aikansa laimentuakseen, muuttuakseen neutraaliksi. Se ei parane laittamalla laastarin päälle ja toivoen, että tihku loppuu kuin seinään. Se ei parane kuiskimalla helpottavia sanoja korvaan kerran toisensa jälkeen. Kaiken voi aina piilottaa kuorruttamalla sen strösselillä, hautaamalla sen takaraivoon muhimaan. Kunnes se nousee sieltä, repii uudelleen kaiken auki ja kieriskelet taas itsesyytöksissä, itsesäälissä ja toivot, että saisit olla vapaa kaikesta negatiivisesta. Vapaa kaikesta, mikä pidättelee betoniseinien ympäröimänä omassa pienessä bunkkerissasi, jossa jokainen kulma pyöristyy ja jokainen kaarre pakenee.
Aika parantaa haavat, mutta jotkut haavat on tehty jäädäkseen. Näkyäkseen ja vaikuttaakseen tulevaan. On tapahtumia, joiden jälkeen kukaan ei ole ennallaan, vaikka kuinka olettaisi ja toivoisi olevansa. Tapahtumia, jotka pomppaavat esiin vuosien, jopa vuosikymmenten takaa, tehden haavoittuvaksi, pelokkaaksi ja saaden tuntemaan tuskaa. Ei ole tapaa, jolla sitoa haavat lopullisesti menneisyyden lyijyseinäiseen arkkuun piiloon kaikkea, mikä voisi haavoittua menneisyyden piikeistä. Okaista, jotka kiertyvät liian tiukasti kiinni, repivät auki vahingoittumattoman pinnan, tekevät ehjästä rikkinäisen. Ehkä huomenna ote irtoaisi, pikkuhiljaa hellittäisi ja olisi helpompi hengittää. Paikata vuotavia haavoja perhoslaastareilla, tikeillä. Kaikella, millä vain saisi suljettua menneen pois nykyhetkestä.
Tähän hetkeen ei ollut oikeaa aikaa. Ei oikeaa paikkaa. Tälle hetkelle oli vääriä syitä, vääriä tapahtumia. Liikaa sitä, mikä hajottaa jokaisen solun useiksi verta vuotaviksi atomeksi, joiden yhdistäminen olisi jatkossa mahdotonta. Tälle tunteelle ei ollut tässä hetkessä tilaa, ei lokeroa. Ei mitään. Vain tyhjiä sanoja ja olemattomia lupauksia, joita ei kuitenkaan edes annettu. Tälle kaikelle ei ollut tässä tilanteessa mitään mahdollisuutta kasvaa. Se torpattiin kuin heittämällä matto lakaistujen roskien päälle. Piilottaen kaiken, jotta se voitaisiin unohtaa. Unohtaa, haudata ja antaa olla. Ihan kuin se olisi helpoin ratkaisu kaikkeen.
Elämä jatkuu. Myös ilman sinua.
Ei päivä tai kaksi saa elämää jatkumaan parempana. Ei uutta päivää nousemaan aurinkoisena sumuverhon takaa. Jokaiselle on aikansa ja paikkansa, jokaiselle hetkelle on vastapainonsa. Oma yksilöllinen lääkkeensä. En kaipaisi klassisia kliseitä elämän jatkumisesta, kun kaikki tuntuu pysähtyneeltä. Hiljaiselta, ja silti niin sateisen myrskyiseltä. Kaipaisin silloin rauhaa. Tilaa uskoa, että voin sulkeutua kuplaani nuolemaan niitä haavojani, jotka on auki ja avanneet ehkä vanhojakin haavoja. Tilaa olla se ihminen, joka joskus uskoi parempaan ja pystyi nostamaan itsensä ylös, vaikka jokainen solu huusi lopettamaan. Kaipaisin vierelle ihmistä, joka rakastaa, vaikka kuinka olisit huonoimmillasi. Olisi vierellä silloin kun sitä kipeimmin tarvitset eikä väistyisi, vaikka et tarvitsisikaan.
Jokainen sydänsuru, jokainen epäonnellinen tapahtuma, ottaa oman aikansa parantuakseen. Oman aikansa laimentuakseen, muuttuakseen neutraaliksi. Se ei parane laittamalla laastarin päälle ja toivoen, että tihku loppuu kuin seinään. Se ei parane kuiskimalla helpottavia sanoja korvaan kerran toisensa jälkeen. Kaiken voi aina piilottaa kuorruttamalla sen strösselillä, hautaamalla sen takaraivoon muhimaan. Kunnes se nousee sieltä, repii uudelleen kaiken auki ja kieriskelet taas itsesyytöksissä, itsesäälissä ja toivot, että saisit olla vapaa kaikesta negatiivisesta. Vapaa kaikesta, mikä pidättelee betoniseinien ympäröimänä omassa pienessä bunkkerissasi, jossa jokainen kulma pyöristyy ja jokainen kaarre pakenee.
Aika parantaa haavat, mutta jotkut haavat on tehty jäädäkseen. Näkyäkseen ja vaikuttaakseen tulevaan. On tapahtumia, joiden jälkeen kukaan ei ole ennallaan, vaikka kuinka olettaisi ja toivoisi olevansa. Tapahtumia, jotka pomppaavat esiin vuosien, jopa vuosikymmenten takaa, tehden haavoittuvaksi, pelokkaaksi ja saaden tuntemaan tuskaa. Ei ole tapaa, jolla sitoa haavat lopullisesti menneisyyden lyijyseinäiseen arkkuun piiloon kaikkea, mikä voisi haavoittua menneisyyden piikeistä. Okaista, jotka kiertyvät liian tiukasti kiinni, repivät auki vahingoittumattoman pinnan, tekevät ehjästä rikkinäisen. Ehkä huomenna ote irtoaisi, pikkuhiljaa hellittäisi ja olisi helpompi hengittää. Paikata vuotavia haavoja perhoslaastareilla, tikeillä. Kaikella, millä vain saisi suljettua menneen pois nykyhetkestä.
Tähän hetkeen ei ollut oikeaa aikaa. Ei oikeaa paikkaa. Tälle hetkelle oli vääriä syitä, vääriä tapahtumia. Liikaa sitä, mikä hajottaa jokaisen solun useiksi verta vuotaviksi atomeksi, joiden yhdistäminen olisi jatkossa mahdotonta. Tälle tunteelle ei ollut tässä hetkessä tilaa, ei lokeroa. Ei mitään. Vain tyhjiä sanoja ja olemattomia lupauksia, joita ei kuitenkaan edes annettu. Tälle kaikelle ei ollut tässä tilanteessa mitään mahdollisuutta kasvaa. Se torpattiin kuin heittämällä matto lakaistujen roskien päälle. Piilottaen kaiken, jotta se voitaisiin unohtaa. Unohtaa, haudata ja antaa olla. Ihan kuin se olisi helpoin ratkaisu kaikkeen.
Elämä jatkuu. Myös ilman sinua.
Kommentit
Lähetä kommentti