Muuta, mitä olet?

Kuin puhuisit tyhjille seinille, kuin huutaisit vastatuuleen. Kuulet vain omien sanojesi kaikuvan tyhjistä seinistä ja jäät kuuntelemaan niiden tuskallisia, surullisia sointuja. Aivan kuin olisit vain keskellä trombia, josta ei ole ulospääsyä. Hiekkaa varpaiden välissä, joka valuu askel askeleelta tielle. Jäljelle jää vain tyhjyys. Äänetön, ääretön tyhjyys. Et saa ääntäsi kuuluviin, et sanojasi toisen ymmärrykseen saakka. Yrität, erehdyt, luulet onnistuvasi, kaadut. Satutat jokaista hermopäätettäsi, joka huutaa armoa, vaikka minkään ei olisi pitänyt tuntua miltään. 

Joskus se kaikki tuntuu tuolta. Turhauttavalta, liian suurelta ymmärrettäväksi. Jollain tasolla siltä, ettei mikään voisi olla pahempaa, vaikka mikä tahansa voisi olla. Ihan kuin asioilla olisi uusia mittasuhteita, vinksahtaneita, päälaelleen kääntyneitä. Joskus se on vain musta iso möykky, joka muokkautuu valkoista taustaa vasten, ulottuu kaikkialle, työntää lonkeroitaan niihinkin sopukoihin, joihin sen ei pitäisi edes päästä. Kietoutuu kylmien kahleiden tavoin kaiken ympärille, puristaa ulos viimeisenkin pisaran. Hellittää. 

Kuinka olisikaan helppoa, jos voisit kääntää kelloa takaisin aikaan, jolloin kaikki oli erilaista. Ehkä jopa parempaa? Kuka tietää, mutta erilaista kuin se hetki, jossa sydän yrittää paeta rinnasta, kurkkuun nousee tukehduttava pala ja hengitys salpautuu hitaasti. 

Kaikki on yhtä suurta narunkerää. Tiivistä. Ehkä etsit ulospääsyä, kerän päätä tai häntää. Jotain, mistä tarrautumalla saisit kaiken oikenemaan. Katsoisit, kuinka sentti sentiltä kaikki leviäisi eteesi, paljastaisi syvimmät pelkosi, tunteesi, odotuksesi. Kaiken. Myös sen, mitä olet piilottanut syvälle mieleesi ajatellen klassista, kliseistä ”poissa silmistä, poissa mielestä” -mantraa. Sillä ei ole väliä, oletko piilottanut sen paetaksesi, ollaksesi onnellinen vai tunteaksesi olosi erilaiseksi. Sillä ei ole väliä, mitkä tarkoitusperäsi ovat olleet. Siinä se on, auki, paljaana ja haavoittuvana. 

Oletko koskaan kaivannut sitä puhdasta tunnetta? Sitä, kun ei ole ollut tarvetta muokata itseäsi, tehdä itsestäsi valtavirtaa ja sopeutua. Sitä, kun olet vapautuneesti ollut se, mitä olet. Ilman odotuksia, varautuneisuutta ja ennakkoluuloja. Se puhtaus, raikkaus, aitous hautautuneena kaiken alle, pyrkiikö se koskaan takaisin? Onko se kaiken alla, jonka olet kasannut päälle piilottaen sisimpäsi? 

Kuin olisit lähtöpisteessä. Telineissä. Kiinni ankkureissa, jotka sitovat sinut mustaan aukkoon. Hetkeen, josta haluaisit irti. Tilanteeseen, josta haluaisit nostaa pääsi ja huutaa kaikille, miten haluat tyhjyyden poistuvan. Kyllästyneenä epäonnistumaan. Väsyneenä taistelemaan. 

Kuin olisit jotain muuta, mitä olet.