Voinko sittenkään sanoa ei?
Yhtenä iltana, kaikessa hiljaisuudessa, päätin laskea irti. Annoin itkun tulla, turhautumisen ja tuskan, pyyhin katkeransuloisia kyyneleitä poskiltani. Olin liian pitkään roikkunut kiinni siinä, mitä toivoin, mitä halusin ja mitä ehkä joskus olisi voinut olla. Liian pitkään vain uskaltanut antaa itseni luottaa, sokeasti olin vain ollut naiivi. Ei ollut syytä aikaisemmin pakottaa itseään olla tuntematta.
Nuolen haavojani, paikkailen verta vuotavia viiltoja laastarein, lastoitan säröjä hajalle menneestä sydämestäni. Olin jo pitkään miettinyt, milloin on oikea aika luovuttaa ja laskea irti, jatkaa omaa tarinaani ilman epävarmuutta. Ilman tuskaa ja pelkoa. Olin ollut alttiina pienillekin muutoksille, liian avoimena ja liian haavoittuvana. Olin ajanut itseni tilanteeseen, jossa laitoin jatkuvasti toisten onnellisuuden omani edelle. Unohdin itseni, omat haaveeni ja unelmani, omat toiveeni ja realiteetit. Hajotin itseäni hetki hetkeltä enemmän ja pahemmin, enkä nähnyt todellisuutta niiden vaaleanpunaisten lasien läpi lainkaan. Näin vain rakkauden, jota annoin, mutten koskaan saanut takaisin. Annoin kaikkeni, koska en osannut antaa vähempää ja luulin, että se riittäisi.
Jollain tapaa mietin, miten joku voi olla toiselle niin julma, mitä sinä minulle olit. Miten joku, joka tietää toisen tunteet, voi käyttää sitä tietoa ja niitä tunteita hyväkseen. Ottaa kermat päältä ja jättää kuppiin vain hiljalleen katoavia kuplia. Hymyillä, valehdella ja tehdä tätä samaa monelle samaan aikaan. Miten joku voi olla niin itsekäs, että ei ajattele ollenkaan toisen ihmisen tunteita. Toki onhan se helppoa, jos ei tarvitse kuin soittaa yksi puhelu tai laittaa yksi viesti, ja kaikki on jo hoidettu. Voi itse nostaa jalat pöydälle ja katsoa, miten helppoa elämä voi olla. Voi vain olla tyytyväinen, kun saa kaiken mitä haluaa, ilman mitään sitoumuksia. Tai jos niitä voisi olla, voi toiselle huutaa ja raivota. Voi korottaa ääntään ja todeta, miten toinen on niin hullu, että voisi edes pyytää jotain. Ja silti samalla käyttäytyä, kuin muutoin olisi parisuhteessa. Liian ristiriitaista, liian tuskallista.
Ehkä lasken irti oikeassa paikassa. Oikeassa hetkessä. Vaikka itken, vaikka pala sisintäni tekee kuolemaa, vaikka olen rikki, tiedän, että en enää voisi jatkaa näin. En voisi enää hajottaa itseäni hajottamatta muita ympärilläni. Kukaan ei ansaitse olla löysässä hirressä. En vain jaksa ymmärtää sitäkään, miksi ihmismieli on niin kummallinen, ettei se huomaa tätä tarpeeksi ajoissa. Siinä vaiheessa, kun voisi vielä kävellä pois tilanteesta pää pystyssä eikä järkyttävää kivirekeä vetäen. Tuntuu, että yritän tiputtaa kiviä yksitellen kyydistä pois, mutta loppujen lopuksi niitä kasautuu vain lisää. Taakasta tulee entistä raskaampi. Ei ole ehkä oikeaa hetkeä pysäyttää rekeä, kaataa se nurin, oppimatta mitään. Tuntematta mitään. Ehkä ne kivet joskus lopettaisi kasautumisen? Ehkä ne joskus lopettaisi jakautumisen, hajoaisivat. Katoaisivat.
En usko, että koskaan sinä tulet täysin huomaamaan, miten toista ihmistä voi satuttaa. Miten voi viedä kaiken. Viedä energian, viedä sydämen, viedä lopulta ilon. Kaiken. Jättää jälkeensä vain ihmisraunion, savuavat sydämenjäänteet ja sekaisin olevat ajatukset. Itkun ja porun, karvaat kyyneleet ja poskille valuneet meikit. On ihmisiä, jotka ei opi koskaan, toistavat vain samaa mantraa ja kävelevät saman polun kohti omaa tuhoaan liian monta kertaa.
Yhtenä iltana, soitat taas ja pyydät. Enkä tiedä, voinko sittenkään sanoa ei.
Nuolen haavojani, paikkailen verta vuotavia viiltoja laastarein, lastoitan säröjä hajalle menneestä sydämestäni. Olin jo pitkään miettinyt, milloin on oikea aika luovuttaa ja laskea irti, jatkaa omaa tarinaani ilman epävarmuutta. Ilman tuskaa ja pelkoa. Olin ollut alttiina pienillekin muutoksille, liian avoimena ja liian haavoittuvana. Olin ajanut itseni tilanteeseen, jossa laitoin jatkuvasti toisten onnellisuuden omani edelle. Unohdin itseni, omat haaveeni ja unelmani, omat toiveeni ja realiteetit. Hajotin itseäni hetki hetkeltä enemmän ja pahemmin, enkä nähnyt todellisuutta niiden vaaleanpunaisten lasien läpi lainkaan. Näin vain rakkauden, jota annoin, mutten koskaan saanut takaisin. Annoin kaikkeni, koska en osannut antaa vähempää ja luulin, että se riittäisi.
Jollain tapaa mietin, miten joku voi olla toiselle niin julma, mitä sinä minulle olit. Miten joku, joka tietää toisen tunteet, voi käyttää sitä tietoa ja niitä tunteita hyväkseen. Ottaa kermat päältä ja jättää kuppiin vain hiljalleen katoavia kuplia. Hymyillä, valehdella ja tehdä tätä samaa monelle samaan aikaan. Miten joku voi olla niin itsekäs, että ei ajattele ollenkaan toisen ihmisen tunteita. Toki onhan se helppoa, jos ei tarvitse kuin soittaa yksi puhelu tai laittaa yksi viesti, ja kaikki on jo hoidettu. Voi itse nostaa jalat pöydälle ja katsoa, miten helppoa elämä voi olla. Voi vain olla tyytyväinen, kun saa kaiken mitä haluaa, ilman mitään sitoumuksia. Tai jos niitä voisi olla, voi toiselle huutaa ja raivota. Voi korottaa ääntään ja todeta, miten toinen on niin hullu, että voisi edes pyytää jotain. Ja silti samalla käyttäytyä, kuin muutoin olisi parisuhteessa. Liian ristiriitaista, liian tuskallista.
Ehkä lasken irti oikeassa paikassa. Oikeassa hetkessä. Vaikka itken, vaikka pala sisintäni tekee kuolemaa, vaikka olen rikki, tiedän, että en enää voisi jatkaa näin. En voisi enää hajottaa itseäni hajottamatta muita ympärilläni. Kukaan ei ansaitse olla löysässä hirressä. En vain jaksa ymmärtää sitäkään, miksi ihmismieli on niin kummallinen, ettei se huomaa tätä tarpeeksi ajoissa. Siinä vaiheessa, kun voisi vielä kävellä pois tilanteesta pää pystyssä eikä järkyttävää kivirekeä vetäen. Tuntuu, että yritän tiputtaa kiviä yksitellen kyydistä pois, mutta loppujen lopuksi niitä kasautuu vain lisää. Taakasta tulee entistä raskaampi. Ei ole ehkä oikeaa hetkeä pysäyttää rekeä, kaataa se nurin, oppimatta mitään. Tuntematta mitään. Ehkä ne kivet joskus lopettaisi kasautumisen? Ehkä ne joskus lopettaisi jakautumisen, hajoaisivat. Katoaisivat.
En usko, että koskaan sinä tulet täysin huomaamaan, miten toista ihmistä voi satuttaa. Miten voi viedä kaiken. Viedä energian, viedä sydämen, viedä lopulta ilon. Kaiken. Jättää jälkeensä vain ihmisraunion, savuavat sydämenjäänteet ja sekaisin olevat ajatukset. Itkun ja porun, karvaat kyyneleet ja poskille valuneet meikit. On ihmisiä, jotka ei opi koskaan, toistavat vain samaa mantraa ja kävelevät saman polun kohti omaa tuhoaan liian monta kertaa.
Yhtenä iltana, soitat taas ja pyydät. Enkä tiedä, voinko sittenkään sanoa ei.
Kommentit
Lähetä kommentti