Yksin, mutten yksinäinen

Ojennat kahvimukin, sanot huomenta ja lähdet ovesta lähettäen lentosuukon. Istun sängyllä, yksin mutten yksinäisenä. Väsyneenä, kaikkeni antaneena ja osittain murtuneena. Täydellinen elämä, mutta silti jokainen nurkka on jollain tapaa vinossa, lomittain ja limittäin. Jokaisesta pienestäkin raosta tuntuu kylmä ilma, jota ei pysty selittämään. Kevyt henkäys, mikä saa kyyneleet valumaan pitkin poskia. 

On niin paljon helpompaa sanoa ”se on siinä” kuin taistella. Helpompaa luovuttaa, vaikka olisi liian monta syytä jatkaa ja koittaa korjata kaikki. 

Nousen ylös, mutten tunne oikeastaan mitään. Turta olo, niin tyhjä, että voi kuulla oman hengityksen, sydämenlyönnit ja veren kohinan suonissa. Ympärillä kaikki on tuttua, turvallista ja oikeastaan juuri sitä, mitä on aina kaivannut ja halunnut. Aivan kuin unelmaa, josta ei koskaan haluaisi herätä. Silti jokin pieni ääni olkapäiltä kuiskaa, ettei tämä ole oikein. Ei ole sitä, mikä tekee kokonaiseksi. 

Miksi se, mistä olemme unelmoineet, ei riitä? Miksi tarvii tavoitella aina enemmän? 

Tulen kotiin sinun jälkeesi, riisun kengät ja kävelen keittiöön. Ruoka valmiina, hymyilet ja annat lämpimän halauksen. En tunne enää sitä paloa, jota joskus tunsin. Tunnen vain ihon koskettavan ihoa, lämmön sinusta imeytyvän itseeni, mutta sisälläni mikään ei liikahda. Törmään kylmään seinään, tunnelukkoon, jonka avain on heitetty keskelle kaivoa. Liian syvälle esiinkaivettavaksi. 

Huudan sisäisesti, mutta en pysty sanomaan mitään. Olen. Hengitän. Hymyilen, vaikka se sattuu enemmän kuin ilmeettömyys. 

Odotan, että huomaisit, miten paha minun on olla. Olemattomat ilmeet, eleet. Odotan, että näkisit, että en ole tässä, vaikka istun aivan lähelläsi. Olen kaukana, jossain muualla. Olen palmujen alla hiekkarannalla, kohotan itselleni maljan rohkeudesta, mutta vain kuvitelmissani. Todellisuudessa istun juuri siinä, lähelläsi ja pidän yllä muureja, pidän yllä teatteria onnellisuudesta.

Joskus on pakko tulla se hetki, kun pystyy sanomaan kaiken ääneen. Tarkottaa sitä, vaikka se hajottaisikin kaksi ihmistä. 

Ehkä en vain ole valmis luovuttamaan, vaikka en haluaisikaan enää taistella. Ehkä jossain syvällä sisimmässäni on se nainen, joka pitää kiinni unelmasta, jonka eteen on nähnyt vaivaa. Silti jokainen eteenpäin taisteltu hetki on vaikea, kivinen ja täynnä toivoa paremmasta. On niin ristiriitaista katsoa rakastaviin silmiisi, tuntea lempeytesi. Niin hyvältä kuin se tuntuukin, niin jotain puuttuu. Jokin asia ei ole oikein. 

Huomenna herään. Ehkä jopa uskallan kertoa. Jospa se auttaisi rakkautta jaksamaan läpi aallonpohjan?

Yksin, mutten yksinäinen. Aivan kuin sinäkin.