”I am titanium”

”You shot me down, bur I won’t fall. 

I am titanium. 

I am titanium.” 

Muistan, kuinka ammuit minut monta kertaa alas. Monesti entistä syvemmälle. Entistä pahemmin ja kivuliaammin. Löit lyötyä, vaikka ymmärsit itsekin niin tekeväsi. Viilsit aivan liian monta kertaa, liian kovaa ja turhauttavan tuskallisesti. Ammuit minut alas joka kerta, kun olin taas oppinut luottamaan. Keksit uuden keinon, vaikka tapojen olisi jo pitänyt olla kulutettu loppuun. 

Klassisesti kaikki alkoikin, oli liian hyvää ollakseen totta. Sinisilmäisyyttäni en huomannut, miten pahasti pelasit selkäni takana luottamuksellani, uskollani, toiveillani ja haaveillani. Tunteillani. Kaikella, millä toisen voi rikkoa ja hajottaa. Kuvittelit, etten koskaan tulisi ymmärtämään, etten tulisi nousemaan vastarintaan. Ajattelit ilmeisesti, että olisin liian hyväsydäminen ja kiltti. Että voisit pitää minut siinä ikuisesti, suojapanssarinasi. Ehkä luulit, että tulisin ikuisesti puolustamaan sinua, nousemaan muita vastaan vain sinun takiasi. 

Olit oikeassa, mutta ainoastaan siinä, etten nousisi vastarintaan. En vastaa tuleen tulella. 

Muistan, kuinka vihdoin ymmärsin, mitä olit tehnyt minulle. Se sattui. Itkin kylmällä lattialla pää käsiini hautautuneena turhautumistani. Tuntui kuin ympärilläni olisi ollut panssari, joka kiristyi. Oli vaikeaa hengittää, kun jokaisella hengenvedolla tajusin olleeni vain naiivi, helposti hyväksikäytettävä. Oli hankalaa olla itkenättä, mutta samalla tuntui, ettei voinut itkeä. Olin kuin arkisiin toimintoihin ohjelmoitu robotti, jonka sisällä roihusi pettymyksen liekki. Olin lyöty. Yksinkertaisesti vain vietelty, käytetty ja henkisesti pahoinpidelty. 

Yritit tehdä minusta kaltaisesi, muuttaa minut sellaiseksi, jota en ole. Yritit saada kaiken, mikä olisi ollut sinulle parasta. Teit sen, jotta olisit itse muiden silmissä vahvempi. Tietämättä, että tulisit törmäämään timantinkovaan muuriin. Muuriin, joka murtaisi sinut sekunneissa palasiin. Heittäisi lattialla lojuneet palat polttouuniin hetkeäkään epäröimättä. 

Muistan, kuinka nousin. En enää jaksanut välittää. Olin liian vahva ollakseni heikko. Olin liian väsynyt ollakseni se, joka olisi murtunut kaiken alla. Muistan, kuinka törmäsit tunteettomuuden seinään itkemällä, huutamalla ja raivoamalla. Et enää saanut reaktiota, et enää mitään, mistä olisit saanut tulta lisää liekkeihin. Olin oppinut jo sammuttamaan tulipalot, hiljalleen oppinut jo ehkäisemään ne. Muistan, kuinka vihasit sitä. 

”I’m bulletroof. Nothing to lose. 

Fire away. Fire away.”